Tein uuden aluevaltauksen: vuokrasin auton ihan itse, ihan yksin. Ehkä tämä oli viimeinen näytön paikka: minä en tarvitse ketään, pärjään yksin, olen itsenäinen ja pystyvä.
No olinko?
Varaaminen sujui netistä siinä kuin mikä muukin ostos. Auton hakeminen Bolognan lentokentältäkin oli ihan lasten leikkiä. Petyin, koska en saanut toivomaani autoa, ja mielessäni (ja vähän Twitterissäkin) kiukuttelin kuin ipana, koska jouduin ottamaan ruman. Siitä sitten polkaisin Lancian kohti San Marinoa.
Aikani pikkuteitä ajellessani tajusin, että olin pyytänyt navigaattoria välttämään maksullisia moottoriteitä. Ensimmäinen moka. Kun säädin kojeen uudelleen, alkoi matkakin taittua ihan uutta vauhtia. Eivät tiemaksut niin kovia ole, että mieluummin jurnuuttelisin tarpeettoman pitkään tien päällä kuin maksaisin. Maisemien katselu on oma juttunsa, mutta sitä en ollut tullut tekemään. Sitä paitsi sen verran ajaminen vaatii huomiota, etten mitään olisi joutanut katselemaankaan.
San Marino löytyi ihan helposti, noin niin kuin valtiona, mutta mitä lähemmäs kaupunkivaltiota pääsin, sitä sakeammaksi kävi sumu. Taisinkin jo kertoa, että kun näkyvyys eteen ja takse oli 20 metrin luokkaa, ei kuitenkaan ollut vaikea huomata imuun tullutta Ferraria, jonka kuski epäilemättä oli laserkatsemies, joka näkee sumussakin. Tiesin vain, että parkkipaikalta numero 11 pääsee köysiradalla kaupunkiin, mutta muiden parkkisten sijaintia en ollut selvittänyt. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin kannattaisi mennä. Toinen moka. Olisi pitänyt olla jonkinlainen kartta. Puolustuksekseni esitän, että jätin paksun Lonely Planetin kotiin ja yritin ostaa mobiiliversiota, mutta jostain syystä (ehkä hotellin surkean nettiyhteyden vuoksi) se ei onnistunut.
Paluumatkasta San Marinosta Forlíin en voi sanoa nauttineeni. Oli pimeä. Kukaan ei kertonut, että jo viideltä Etelä-Euroopassa on yö. Kolmas virhe. Olinhan minä Italiassa jo edellisenä iltana pannut merkille, kuinka aikaisin pimeä tulee, mutta unohdin sen. Säkkipimeässä pikkukoppuralla italialaisella moottoritiellä mietin taas, oliko oikea paikka säästää ja ottaa tuollainen auto. Kummasti kaikkeen tottuu, ja muutaman kymmenen kilometrin jälkeen ohittelin jo siinä missä muutkin. Ei moottoritie valoisammaksi olisi muuttunut, vaikka alla olisi ollut mikä vehje.
Auto oli melkeinpä välttämättömyys Forlíssa, koska konserttipaikalle olisi päässyt bussilla, mutta ei enää sieltä pois. Viiden kilometrin käveleminen illalla olisi ollut aika ikävää. Yksi taksi päivysti portilla, ja olisin sen ehtinyt saada, mutta tätä en voinut etukäteen tietää. Yksi piste minulle. Kannatti siis ottaa auto, ei kulkea julkisilla.
Sunnuntaiaamuna ajattelin vielä ajella Ravennaan, koska Forlí ei vaikuttanut niin kiinnostavalta, että olisin sinne halunnut jäädä. Tällä kertaa ajelin pikkutietä, jonka nopeusrajoituksista ei ollut mitään käsitystä. Ei tainnut olla paikallisillakaan, koska nopeudet vaihtelivat 40:n ja yli sadan välillä. Kun vihdoin tiesin, että nyt mennään seitsemääkymppiä, liimautui takapuskuriin harmaa pantteri Porchellaan. Ravennan retki noin muutenkin oli sitten sellainen nöyryytys, josta en ihan heti saa mitään vuoden matkailija -palkintoa. Että kun lähtee soitellen sotaan, voi syyttää vain itseään, kun mikään ei onnistu. Monesko moka? Neljäs?
Olin vain katsellut kuvia, että kivalta näyttää, menenpä Ravennaan. Navigaattori suunnistamaan kohti keskustaa – ja mitään ei löydy. Kiertelen ympäri kaupunkia, ja mikään ei näytä siltä miltä kuvissa. Nyt yksisuuntaisia ja toisen toistaan kapeampia katuja pujotellessani olin tyytyväinen pikkuautoon, pienempikin olisi kelvannut. Vajosin jopa niin alas, että soitin kotiin: et viitsisi vähän googlailla, mihin minun pitäisi ajaa. Oma mobiilidatayhteys pätki, joten oli siis nöyrryttävä.
Lähellä olin pyörinyt, mutta kävelykeskusta on aika hyvin piilossa. Tokikaan autolla ei saanut ajaa niille kaduille, joita mies nimesi, mutta sain jonkinlaisen vainun (toisen nöyryyttävän puhelun jälkeen) ja lopulta auton parkkiin. Sen verran itsenäisen ja pärjäävän minän kilpeen tuli kolhuja, että melkein itkettikin. Seuraavaa kertaa varten kyllä viisastuin: todellakin selvitän etukäteen, mihin pitää mennä. Selvitän myös, että ne paikat, joita kuvissa näen, todella ovat siellä, missä väitetään. Juu ei ollut Ravenna sellainen kuin kuvittelin. Ihan kivahan sekin on, mutta menee sarjaan tällaisiahan italialaiset kaupungit ovat.
Viimeiset koettelemukset olivat lentokentälle paluun yhteydessä. Autohan piti tankata. Suoraan matkan varrelle ei osunut bensa-asemaa, mutta onneksi TomTom neuvoo niillekin. Ensimmäisellä ei voinut tankata kortilla. Koska en mitenkään osannut arvioida, kuinka paljon tankkiin mahtuu, oli täyteen saaminen hankalaa rahalla maksamalla, koska en halunnut rahaa hukkaankaan laittaa. Seuraavalla asemalla taas kumpikaan korttini ei jostain syystä kelvannut. Nyt päätin olla hermostumatta ja valitsin vielä seuraavan, jolla kaikki sujui melkein täydellisesti.
Olin ajoissa palauttamassa autoa, en ollut saanut siihen yhtään kolhua, en ollut ajanut kumoon yhtään nonnaa, saanut tietääkseni sakkoja ylinopeudesta tai sekoilusta, olin nähnyt suunnilleen kaiken, mitä olin halunnutkin – eli enkö sittenkin voi taputtaa itseäni olalle ja todeta, että hienoa Annika, olet sinä vain aika mimmi!
Jutun kuvat ovat kaikki Ravennasta.
8 comments
No olet sinä aika mimmi, ihan hyvinhän tuo kuulosti sujuvan 🙂 Aina sitä sattuu ja tapahtuu yksin liikkuessa muutenkin…Mulla oli aiemmin syksyllä kans koitos vuokrata eka kertaa auto itse ja ajaa autolla yksinään uudessa maassa 7 vuoden autolla ajamattomuuden jälkeen..Stressiähän se pukkas ja välillä meinas usko loppua, mutta loppujen lopulta oli just tuollainen “no kyllähän minä sittenkin ossaan” -fiilis 🙂 Ja argh, auton tankkaus on niin inhokkipuuhaani että! Ansaitset kyllä ekstra taputteluja olalle siitä, että ajoit Italiassa..!!
Voi ei, pitkä ajamaton kausi lisäsi aika hyvin vaikeustasoa! Minä ajan Suomessa aika paljon, mutta onhan tuo italialainen liikenne oma juttunsa. Ihan eka kerta tämä ei onneksi ollut. Ollaan me vaan aika mimmejä!
Meikäläisen hurjin kokemus tältä saralta on jo parin vuosikymmenen takaa – olin menossa Valbonneen Ranskassa, jonne ei oikein pääse muuta kuin autolla, joten piti Nizzan kentältä ottaa auto tietysti. Oli jo pimeä eikä tuolloin ollut vielä navigaattoreita. Oli minulla ajo-ohjeetkin, mutta sitten missasin niistä varmaan alussa jotain, mutta kun tienviitoissa oli kuitenkin riittävän oikean tuntuisia paikannimiä niin jatkoin ja ajattelin, että kai sitä tätäkin kautta. Tie sitten nousi ylös pienille vuoristoteille ja kiemurteli paikoitellen aika tiukasti, mutta lopulta löysin hotellille. Osallistuin sitten kurssille (tämä oli työmatka jollekin kurssille tuolla) parina päivänä ja ajoin vaan pieniä matkoja, mutta sitten tuli vapaa iltapäivä ja päätin lähteä käymään Grassessa siinä lähellä. Vähän aikaa ajettuani tajusin ensinnäkin kiemurtelevani samoja teitä kuin ensimmäisenä iltana – ja meinasin lyödä jarrut pohjaan ja todeta, että en minä tästä uskalla ajaa. Päivänvalossa näin nimittäin minkälaisia mutkia missä korkeudessa olin ajanut ja ne olivat kyllä aika pelottavia. Mutta pääsin minä sitten lopulta Grasseen.
Viimeisin Italian kokemuksemme on Sisiliasta, mutta se oli aika kesy, etenkin kun emme Palermossa ajaneet. Taorminan paikoitus oli kyllä ihan mielenkiintoinen kokemus – mutta navigaattori auttaa nykyisin aika paljon.
Voi näemmä niinkin käydä, että valoisassa on pelottavampaa kuin pimeässä. 🙂
Juu, ei minun kokemuksissani mitään hurjaa ollut. Lähinnä vähän jännitti lähteä yksikseen italialaiseen liikenteeseen.
Käsittämätöntä, että löysin sinut vasta tänään, mutta onneksi löysin. Onpa virkistävää lukea suomalaista matkablogia, jossa ei kaihdeta esim. Saharan eteläpuolista Afrikkaa kuten melkein kaikissa muissa verrokeissa. Hienoja juttuja, olen inspiroitunut!
Hei, kiitos palautteesta! Minä en kaihda kuin epävakaita ja turvattomia alueita. 🙂 Tietenkin sillä varauksella, että mahdollisuus on matkustaa keski-ikäisellä mukavuustasolla. 🙂 Maailma kaikkineen on kamalan kiinnostava!
Terve,
Emme ole enää vuosikausiin olleet eksyksissä maailmalla. HERE puhelimeen ja karttojen lataus kotona. Tiedät aina missä olet, eikä maksa mitään.
Silloin kun autossa “me”, on helppoa, kun toinen kartturoi, toinen ajaa. Italialaisessa liikenteessä en ihan mielelläni kännykkä kädessä ajele – kun en muuallakaan. Joskus eksyminen on hyvästä. Matka tärkeämpi kuin päämäärä.