Vaeltamassa Nuukissa

Olipa onni, ettemme päässeet enää toiselle veneretkelle vaan piti keksiä viimeiselle päivälle Grönlannissa muuta tekemistä. Lähdimme luontoon. Ajoimme bussilla numero 1 Qinngorputin kaupunginosaan. Siellä melkeinpä suoraan pysäkin numero 53 kohdalta lähtee seitsemän kilometrin reitti, joka kiertää Lille Malene -vuoren. Tältä reitiltä erkanevat myös polut Sture Malenelle ja pari muutakin, mutta ne vaikuttivat meille vähän turhan vaativilta. Karttoja (sekä bussi- että vaellus-) saa matkatoimistoista mutta myös lataamalla netistä (bus.gl ja haulla “hiking Nuuk”, valitettavasti en muista osoitetta).

Tuli lämmin päivä, mutta sitäpä en tiennyt vielä pakatessani reppua täyteen lämpimiä vaatteita. Ehdottomasti paras varuste hyvien kenkien lisäksi oli hyttysverkko. Itikoiden määrä lämpimällä ja tuulettomalla rinteellä oli aivan älytön. Koska emme älynneet laittaa mitään hattua alle, verkko muistutti lähinnä kommandopipoa, mutta eipä mennyt energiaa turhaan huitomiseen.

Meillä meni matkaan reilut neljä tuntia eväs- ja tuumaustaukoineen. Muutama nousu oli rankahko, mutta pitkiä matkoja saattoi kulkea myös vailla suuria korkeuseroja. Keskivaiheilla reitti oli selvästi merkitty, mutta alussa ja lopussa ei. Alussa olisi ilmeisesti voinut päästä tietä pitkin ensimmäiselle järvelle asti, mutta me nousimme rankimman kautta rinnettä. Emme osanneet tietä etsiäkään, koska meille oli kerrottu alkumatkan olevan rankin. Lopussa päädyimme viimeiseksi kilometriksi tietyömaalle. Ihmeellisen leveää tietä rakentavat keskelle ei mitään johtamaan ei mihinkään. Vankila kuulemma on niille main myös rakenteilla. Reitin päätepiste on lentokentällä, josta taas pääsee bussilla kaupunkiin kerran tunnissa.

Vaellusreitin varrella on puroja, suota, kivikkoa, vesiputouksia, lunta ja vuoristojärviä, joiden vesi on puhdasta juotavaksi. Kaunista. Aivan uskomattoman kaunista. Eipä maisemista muuta voi sanoa. Jossain puolen välin jälkeen avautuu näkymä merelle, jolla seilasi ennätysmäärä jäälauttoja. Kun vuori ei enää suojannut, ei aurinko enää riittänyt voimakkaassa tuulessa lämmittämään vaan oli pakko pukea takkia päälle. Toisaalta itikatkin kaikkosivat täysin.

Vain muutama lintu saattoi ääntelehtiä, ja vesiputoukset kohisivat, mutta muuten vuorella on jokseenkin äänetöntä. Ihmisen aiheuttamaa ääntä olivat vain pari satunnaista pienkonetta ja tietyömaa, mutta sekin alkoi kuulua vasta, kun olimme päässeet vuoren ympäri. Ruuhkaksi asti ei näkynyt ihmisiäkään, mutta kymmenkunta kuitenkin. Harvoin lähden luonnonrauhaan, mutta tämä oli mielettömän hieno kokemus!