Udawalawe on norsufanin taivas

Oli vuoden viimeinen päivä. Olisi oikeastaan ollut aika kiva jäädä auringonpaisteiseen Nuwara Eliyaan aamupäiväksi kuljeskelemaan teeviljelmille, mutta matka jatkui Udawalaween. Vaihtoehtona oli halpa kahdeksan tunnin vaihdollinen bussimatka tai neljän tunnin vähemmän hikinen pakutaksikyyti. Mukavuudenhalu voitti.

Maaseutu oli taas kaunista, mutta venäläisten naapurien valvottamana torkuin. Kuski herätteli pari kertaa: veskitauko kauniilla näköalalla ja jalottelua vesiputouksella. Kerran pysähdyimme buddhalaiselle temppelille. Tien varressa oli pieni alttari. Kuski ajoi suoraan sen kohdalle, nousi autosta, kilautti kolikon peltiseen lippaaseen, suoritti salamannopean rukouksen, ja taas mentiin. Drive in -rukoilua en ollutkaan ennen nähnyt.

Udawalaween mennään norsujen takia. Tai ainakin norsut olivat minun ainoa syyni. Uuden vuoden ateria oli hyvä, dj soitti puolille öin, ilotulitus oli vaatimattomampi kuin mikään kotikutoinen ikinä, mutta kun aamukuudelta hyppäsimme safariauton kyytiin, alkoi loman paras päivä.

Jos et ole kiinnostunut aasiannorsun yhdestä alalajista, srilankan elefanteista, ei ehkä kannata jatkaa lukemista. Tästä eteenpäin en oikein muusta puhu. Elefantit ovat syy matkustaa maailman ääriin, ja kun näen elefantteja, menen liikutuksesta suunnilleen sekaisin.

Sri Lankassa on norsujen orpokoti Pinnawala, josta olen lukenut todella ristiriitaisia arvioita. Ajatuskin siitä, että srilankannorsut ovat siellä jostain muusta kuin suojelusyistä, sai pysymään poissa. Sen sijaan kansallispuistoissa ne ovat kotonaan. Ainoa uhka on ihminen: salametsästys ja luonnon ottaminen omaan käyttöön uhkaavat norsuja, mutta koska vain noin neljällä prosentilla srilankannorsuista on syöksyhampaat ja nekin aika vaatimattomat afrikannorsuihin verrattuna, ei kiinalaisten tarvitse näitä kavereita salametsästyttää. Erittäin uhanalaisia kaikki aasiannorsut silti ovat.

Kun sanoin matkakaverille olevani kirjoittamassa norsuista, hän naureskeli, montako söpö-sanaa tulee tekstiini. “Taitaa tulla ennätys”, naureskeli. Mutta kun norsut. Söpö. Söpö. Söpö.

Safarimeininki on Sri Lankassa aika samanlaista kuin Afrikassa: aamulla aikaisin mennään, ajellaan kansallispuistossa olevilla teillä, ei mitään off roadia, mennään takaisin majapaikkaan, relataan päivä ja iltapäivällä/illalla uudelleen. Koko päivän safarejakin on, mutta kahdeksan tuntia yhtä kyytiä on aika paljon. Koska minulle ei kerta norsuja riitä, menimme aamulla ja iltapäivällä. Double entrance on Udawalawen kansallispuistoon vähän kahta erillisenä ostettua kertaa halvempi. Lähialueen hotellit järjestävät safareita, ja jos haluaa puistoon vaikka vain ohikulkumatkalla, oli sen portillakin reilusti toistakymmentä autoa odottamassa vilkkaimpaankin turistiaikaan.

Jos oikein tuuri käy, voi nähdä leopardin. Me näimme vain jälkiä. Jos on kiinnostunut linnuista, näkee Udawalawessa monenlaisia ja tosi kauniita. Vihreitä, keltaisia, papukaijoja, kymmeniä riikinkukkoja.

Mutta siellä näkee myös kymmeniä norsuja.

Norsut natustelevat ruohoa ja pistelevät poskeensa pusikoita monesti ihan tien vieressä. On ihan huikeaa, kun autosta sammuttaa moottorin ja voi kuulla äänen, miten norsu nyhtää ruohoa maasta. Voi haistaa leikatun ruohon tuoksun. Jos niitä alkaa ihmisen läsnäolo häiritä, ne kääntävät selkänsä ja muhkeat takamukset keinuen ja hännät puolelta toiselle heiluen ne tallustavat kohti pusikkoa. Ei kestä kauaa, kun ei näy jälkeäkään norsusta. Melkein kuin taikatemppu: miten kätket asuntovaunun kokoisen otuksen? Pensaisto on niin tiheää.

Ehkä söpöintä koskaan, ikinä, oli kuukauden ikäinen pikkunorsu. Äiti piilotteli sitä paksujen jalkojensa takana, mutta eihän mini siellä suostunut pysymään. Välillä äiti työnsi kaverin jalallaan taaemmas, mutta pikkuinen pönki taas näkösälle. Siinä se opetteli ruohon nyhtämistä, mutta kärsäili välillä lauman muita norsuja. Ja paikalle kertyneet turistit huokailivat. Kuinka söpö jokin voi olla? Läsnäolomme ei ilmeisesti ollut uhka, koska lauma pysyi tien reunassa kauemmin kuin autot.

Eivät norsut pelkästään söpöjä ole. Ne piereskelevät. Kuultu on. Ja haistettu. Aika peruselintoimintojen tasolle mennään myös, kun urosnorsu alkaa kakkia ja pissiä, ja koska tyypin massa lasketaan tonneissa, ei tuotostakaan kerättäisi maatuvaan Hauska koirankakkapussiin. Tehtyään asiansa norsu alkoi lähestyä autoamme kohtuullisen uhkaavan näköisenä. Monta askelta ei olisi tarvittu ja tyyppi olisi astunut päälle. En tiedä, miten kuskimme sen teki, mutta ilmeisesti puhuu norsua: norsujätti peruutti. Tämän jälkeen alkoi heitellä multaa ja ruohoa päälleen. “He isn’t happy”, sanoi kuski. Jaa, no miksi me tässä vielä ollaan? Antaa kaverin olla kotonaan rauhassa.

Lintujen ja norsujen lisäksi näimme oikeastaan vain pari kroksua, jotain varaanityyppistä kömpijää, puhveleita, jokusen kauriin tapaisen ja koiramaisesti lönkötteleviä shakaaleja. Sri Lankassa safarimeininki ei siis ole samanlaista kuin vaikka Keniassa ja Ugandassa, joissa ollaan oltu, että näkee kirahvia ja leijonaa siellä, virtahepoa täällä, norsua ja gnuta kaikkialla. Mutta maisemat ovat todella kauniita. On rehevää ja vihreää. On ruokaa ja suojaa.

Oma kuskimme oli tosi hyvä. Joissain autoissa oli mukana oppaita, mutta meidän kaverimme osasi kertoa eläimistä, haukankatseensa näki pienimmätkin liskot ja parhaiten suojavärinsä turvin piiloutuneet linnut. Näytti myös siltä, että luonto oli kuskeille tärkeä: omamme pysähtyi kahdesti poimimaan maasta roskan, ja samaa näin muidenkin tekevän. Udawalawen kansallispuisto oli todella siisti.

Kaikille norsufaneille vielä muutama kuva: