Janoan elämyksiä – ja sitten löysin Terrapuri Heritage Villagen

Koska uskoin vapauden olevan sitä, että en tee suunnitelmia, en tehnyt. Lensin Borneolta Kota Bharuun ihan Malesian niemimaan pohjoisosaan. Olin kuullut itärannikolla olevan kuivan kauden juuri nyt, kun lännessä todennäköisemmin sataisi. Istuin hotellihuoneessa ainoana pyrkimyksenäni löytää seuraavaksi yöksi majoitus jostain. Kaikki puhuivat saarista: Perhentianista ja Tiomanista. Mutta kukaan ei ollut kertonut, että majoitus on joko överikallista (yksin matkustavalle) tai kämäistä – noin kärjistäen. Koska en koe, että kärvistely jossain murjussa varsinaisesti jalostaisi ja reissubudjettia oli vähän mietittävä, olin pattitilanteessa. Myönnän, että kaikki sankarillisuus yksin matkustavan viitastani alkoi murentua. Aloin kaivata kotiin.

Sitten löytyi Terrapuri Heritage Village. Olen aina tykännyt vähän erilaisista majapaikoista, jos niihin vain on ollut varaa. Nytkään ei olisi ollut, mutta päätin ylittää budjetin ja säästellä myöhemmin jostain muusta. Halusin oman kalastajamökkini kaikilla mukavuuksilla. Kaikki Terrapurin rakennukset ovat sata vuotta vanhoja kalastajamökkejä, ja koko alueeseen liittyy kaikenlaisia suojeluprosesseja, joista voit lueskella hotellin sivuilta halutessasi lisää.

Yritin soittaa hotellille kysyäkseni, miten sinne parhaiten pääsee. Julkiset alkoivat tuntua hyvältä vaihtoehdolta kalliihkon (yhdelle, ei suinkaan olisi kahdelle) majoituksen päälle. En saanut ketään kiinni. Kota Bharun hotellilla auttoivat myös, soittivat, miettivät, mikä olisi paras tapa mennä. Päädyttiin Grabiin, malesialaiseen Überin kaltaiseen, joka antaa kiinteän, matkaan perustuvan hinnan. Aamulla Terrapuristakin vastattiin. Mutta olin silti hermostunut: mihin olen menossa, onko kaikki ok. Tiesin, että lähellä ei ole mitään, eli mitä syön ja juon, se on ostettava hotellista, jollen vie mukanani.

Mutta perillä kaikki oli toisin.

Mökkini oli ihana. Vähän pimeä kyllä, mutta sitä varten oli terassi, uima-allas ja ranta tien toisella puolella. Ulkona valoa riittää. Kylpyhuone on valtava ja valoisa, puinen amme houkutteleva – vain pullo viiniä puuttuu, ja sitä ei koko majoituksesta saa. Vain olutta, mutta koska en siitä juo, pitää ammeessa vain kuvitella viinin maku.

Kun tulin, terassilleni tuotiin juoma ja melonia. Aika perinteinen tervetulotervehdys, paitsi hedelmät kyllä ekstraa. Kun lojuin rannalla tuulessa, yhtäkkiä minulle tuotiin pieni välipala. En tiedä, mitä söin. Ei se erityisen herkullista ollut, mutta minulla oli vähän nälkä ja elehän kaikkein tärkein oli. Aloin sulaa. Stressikin alkoi hellittää. Olin turvassa.

Ranta jatkuu silmänkantamattomiin molempiin suuntiin. Ei se ehkä varsinainen paratiisiranta ole, paitsi että on. Hiljainen. Siisti. Kyltti varoittaa putoavista kookospähkinöistä.

Koko Terrapuri Heritage Village on kuin sen lähiranta: siellä ei ole mitään, mutta siellä on kaikki. Mitään tekemistä erityisesti ei ole. Mutta voi kävellä tiellä tai rannalla. Voi uida altaassa tai meressä. Istua lukemassa tai kirjoittamassa. Voi mennä kävelylle resortin aidan takaa alkavaan kylään, jos kaipaa kyläelämää.

Suuren osan ajasta olin ainoa asiakas, mikä oli tosi sääli. Henkilökunta on ihanaa. Eivät he kovin hyvin englantia puhu, mutta onneksi on Googlen kääntäjä. Yhtenä iltana illallisen jälkeen yksi naisista kysyi, haluaisinko nähdä tulikärpäsiä. Käski seurata itseään. Mukaan lähti mies taskulampun kanssa. Menimme hotellialueen reunalle, taskulamppu sammutettiin, ja siinä niitä vilkkui. “Merry Christmas”, nainen sanoi ja molemmat nauroimme.

Paluumatkalla nainen näytti, että puissa on mangoja. Mies hyppäsi pari kertaa ja sai napattua yhden pienen, kovan ja vihreän. Muistin jotain mangoista: tämä ei olisi sisältä pehmeä ja makea. Minua kehotettiin istumaan ja odottamaan, kun nainen kuorisi mangon. Hän toi sen kuorittuna ja paloiteltuna. Mukana oli pieni kippo suolaa. Minun piti dipata siivu suolaan. Mitään niin hapanta en ollut eläissäni syönyt! Ja arvaa naurettiinko minulle. Sitä samaa hyväntahtoista käkätystä.

Sama nainen tarjoutui hakemaan minut kyliltä skootterilla, kun halusin kävellä rantaa pitkin viitisen kilometriä syödäkseni lounasta jossain muualla kuin hotellilla. Sama nainen tuli fillarilla perääni, kun lähdin yhtenä iltana kävelylle katsomaan auringonlaskua. “Ettei sinua kidnapata”, ja käkätti taas päälle. Terrapurissa tehtiin kaikki, jotta viihtyisin.

Terrapurissa ja sen kulmilla ei kyllä ole mitään todellista riskiä kuin putoavista kookospähkinöistä, hyttysistä, ehkä vähän tylsäksi käyvästä ruokalistasta ja liiallisesta rannalla kävelystä aiheutuvista rakoista jalkapohjassa. En tiennyt viimeksi mainittua mahdolliseksi. Mutta viiden kilometrin kävely, vain minä ja koloihinsa karkuun pakenevat ravut, autio ranta, meri, aurinko. Oli se parin rakon arvoista. Ja Terrapuri – se on pidemmänkin matkan takaa tulemisen arvoinen. Voi mahdoton, se oli ihana.