Täydellistä rantaa etsimässä Réunionilta

Intian valtameren tunnetuista lomasaarista taitaa olla aika yksimielisiä mielikuvia: valkoisia hiekkarantoja, pehmeää hiekkaa, turkoosi meri, hiljaa tuulessa huojuvat palmut ja niiden alla sateenvarjodrinkkejä siemailevat rakastavaiset. Nuo mielikuvat taitavat pitää kutinsa Mauritiuksen ja Seychellien kohdalla, mutta todellisuudessa Réunion on erilainen.

Toki täällä rantoja on, onhan tämä saari. Saarta väkisin reunustaa meri, ja missä maa vaihtuu mereksi, on ranta. Mutta ainakaan saaren länsi- ja eteläpuolella ei varsinaisia paratiisirantoja ole. Vesikään ei ole turkoosia, mutta kirkasta se on. Ja kylmää. Olen ollut täällä melkein viikon enkä ole kertaakaan mennyt mereen. Mutta täällähän on talvi! Koska päivälämpötilat ovat vain 25:n tienoilla, ei merikään lämpene samalla tavalla kuin vaikka Aasiassa.

Hiekkarantoja on siellä täällä, ja kaikille niille riittää ihmisiä. Tien varret ovat täynnä autoja aina, kun aurinko paistaa. Kaikilla rannoilla ei kuitenkaan vaikuttaisi olevan palveluja, kuten vessoja. Hotellitarjonassa omamme on poikkeus: suurin osa ei ole rannalla, mutta LUX Ile de la Réunion on. Rannat, omammekin, ovat avoimia kaikille. Niinpä hotellin aidan takanakin perheet viettävät leppoisia päiviä, pitävät piknikiä, hengailevat. Vierekkäin Réunionin länsirannalla ovat La Saline les Bains, jolla hotellimmekin on, L’Hermitage les Bains ja St Gilles les Bains, pienet merenrantakylät biitseineen. Aloitimme täydellisen rannan etsimisen St Gillesistä. Ei löytynyt. Ranta on kaupungin keskustassa, mutta siellä ei ollut lisäksemme kuin pari kalastajaa ja muutama lautailija, pari äitiä leikkivine lapsineen. Meri kuohui, lautailijat keikkuivat aalloilla, suurirakeisella hiekalla oli hyvä köllötellä ja lukea, mutta ei tällainen urbaani cityranta ihan täydellinen ole. Yläpuolella rantabulevardin varrella on muutama ravintola ja kahvila.

Mutta St Gillesissä on puolensa. Sen satama muutaman askelen päässä hiekkarannalta on viehättävä. Siellä on muutama ihastuttava ravintola liitutaululle käsin kirjoitettuine ruokalistoineen (ranskaksi). Siinä lounasta nauttiessa saattoi seurata kalastajien paluuta saaliineen. Veneitä oli myös vuokrattavana, jos itse haluaisi lähteä kalaan. St Gillesin pääkadun varressa ja pienillä sivukaduilla on myös paljon kauppoja niille, joille tulee pakottava tarve shoppailla.

Hiljaisen St Gillesin jälkeen valuimme lähemmäs kotirantaa ja pysähdyimme L’Hermitage les Bainsiin. Se on oikeasti kävelymatkan päässä hotellilta, ja sinne olivat kömpineet suunnilleen kaikki. Kyllä rannalta pyyhkeenkokoinen läntti löytyi, mutta ykstyisyydestä ei kannattanut haaveilla. Kun pyyhkeen kohdalta löytyi vielä sup-lautavuokraamo, olin olooni aika tyytyväinen. Ranta kuitenkin on todella kivinen. Siis ei mitään pikkukiviä pohjassa vaan suuria lohkareita, joiden välissä sai laudalla oikeasti pujotella. Vesi on niin matalaa, että kiveen karauttaminen on ihan varteenotettava uhka. Laudanvuokraan sisältyivät myös kengät, jotka suojaisivat jalkoja, jos putoan laudalta. Hahaa, en pudonnut, mutta kyllä suppailusta vähän meni fiilis tällaisella pujotteluradalla.

Jos siis etsit paratiisirantoja, sanoisin, että Réunion ei ole sinun saaresi. Tietenkään en ole nähnyt saaren joka kolkkaa enkä tiedä, mikä kenenkin paratiisi on, mutta Réunionin länsirannikon rannat ovat pitkälle matalia, ja joidenkin kymmenien metrien päässä rannasta on joko rakennettu tai luonnon muovaama jonkinlainen riutta, johon aallot lyövät korkeina kuohuina kaiken päivää. Réunionin rannoissa on jotain karun kaunista.