Ehdimme Marrakeshiin vasta illalla pimeässä. Se oli virhe. Kaupungin kaoottisuus tuntui ahdistavalta. Riadimme oli tietysti medinan muurien sisäpuolella, samalla kadunnimellä navigaattori löysi kolme kohdetta (kaikki eri puolilla kaupunkia), kadut olivat ahtaita ja täynnä seuraavan päivän pyhään valmistautuvia ihmisiä. Kun kuvittelet itsesi pahimpaan jouluruuhkaan Prismaan ajamaan golfkärryllä ja etsimään tuotetta, jonka sijantia lähinnä arvailet, etkä suinkaan olisi ainut ajelija, saat käsityksen ensi tunnelmistamme kaupungissa.
Aina välillä joku koputteli ikkunaan, että tarjoaisi apua. Eksyksissä olemisemme ehkä oli aistittavissa. Lonely Planetin mukaan nuorten miesten yleinen hupi on neuvoa turistia harhaan, joten jatkoimme ihan vain keskenämme. Oivallinen ideani hotelliin soittamisestakaan ei tuottanut tulosta, koska kukaan ei vastannut.
Yritimme ottaa vauhtia medinan muurien ulkopuoleltakin, mutta ei auttanut. Ajattelimme seuraavaksi vaihtoehdoksi edelle ajavaa taksia. Sen verran alkoi tunnelma autossa jo kiristyä. Avasin ikkunan, kysyin rinnalla olevalta taksilta. Ei tarjoutunut oppaaksi vaan neuvoi, mihin mennä. Ei auttanut kuin muutaman käännöksen jälkeen kysyä seuraavalta. Parkkipaikan valvoja vaikutti seuraavaksi pätevimmältä oppaalta. Ensimmäinen kaveri ei osannut neuvoa, mutta haki toisen – pelastajamme. Tämä mies hyppäsi kyytiin ja alkoi neuvoa, miten luovia halki medinan, olimmehan jokseenkin päinvastaisella laidalla.
Yksi selittävä tekijä löytämisen vaikeudessa oli se, että hotellille ei ihan lähelle edes päässyt autolla, mutta kyllä taisi tienookin olla meiltä hukassa. Pelastaja ohjasi meidät kulmille, saattoi miehen hotellille varmistamaan oikea sijainti, neuvoi lähimmälle parkkikselle, saattoi taas hotellille. Sata dirhamia (alle kympin) hän vaivoistaan pyysi. Olkoon vain kouluttamattoman marokkolaisen keskimääräisen päiväpalkan verran, mutta tuo puolen tunnin homma (ja paluumatka päälle) oli meille vähintään tuon arvoinen.
Tätä kuvassa olevaa leipomoa vastapäätä seisoin odottamassa, kun pelastaja ja mieheni olivat pysäköimässä autoa. Paikka ei ollut erityisen vilkas edes, mutta umpikujissa autoillessa, ihmisiä väistellessä, täysin eksyksissä ja väsyneenä oli alkanut vahvistua tunne, että tähän paikkaan en halua jäädä. Toisaalta houkutteli ihan hirmuisesti mennä mukaan ja osaksi ihmisten juhlavalmisteluja.
Vaikka tosiaan ensin tuntui, että haluan pois koko kaupungista (tai ainakin nukkumaan, jos virkeänä kaikki olisi vaikka toisin), tulin toisiin ajatuksiin: erilaista kulttuuriahan tänne on katsomaan tultu. Koska markkinapaikkojen sijainti oli ympäri medinan ajellessa päässyt mielestä hukkumaan, lähdimme vain kävelemään medinan basaarikujille. Väkeä oli liikkeellä, mutta ei yhtä paljon kuin olimme aiemmin nähneet.
Välillä olimme jo poissa hulinasta, lähes tyhjillä kaduilla, mutta kaiketi edelleen medinassa. Näkyi suuri moskeija, suurempia ja vilkkaampiakin teitä – ja yhtäkkiä olimme suurella aukiolla, ainakin aikoinaan kai Persialaiseksi toriksikin kutsutulla. Kuulemma siellä myytiin maasta tekohampaitakin kolmisenkymmentä vuotta sitten. Siitä sitten sopi sovittaa, mitkä istuvat suuhun. Pimeässä ja kaukaa en saanut selvää, mitä tapahtuu. Nouseva savu ja melkoinen meteli saivat aukion lähestymisen tuntumaan jopa vähän pelottavalta. Sekaan oli kuitenkin mentävä – ja kaikki oli ihan rauhallista.
Casablancassa ei juuri ollut turisteja, Fesissä näimme jonkin verran, ja Marrakeshissa selvästi enemmän, mutta meininki torilla ei ollut illalla turisteja varten järjestettyä: eniten oli liikkeellä paikallisia.
Tiesimme, että aukiolta on lyhyt kävelymatka hotellille basaarien poikki, mutta illan eksymiskiintiö alkoi olla aika täynnä. Kiersimme sieltä, mistä tulimme. Jonkin verran oli talojen seinustoille asettunut kerjäläisiä, mutta aggressiivisempaa kerjääminen on Helsingissä ollut. Hotellin lähettyvillä väsyneet hedelmä- ja vihannesmyyjät odottivat vielä illan viimeisiä asiakkaita.
