Vaikka karkaan maailmalle aina, kun siihen on ajallisesti ja taloudellisesti mahdollisuus, minulla on hyvä suhde satavuotiaaseen kotimaahani. Vaikka reissuun lähteminen on lähes poikkeuksetta mukavampaa kuin sieltä palaaminen, olen iloinen, että palatessani tulen nimenomaan Suomeen. Aina silloin tällöin matkalla, kun olen jossain, missä minun on hyvä olla ja mistä en vielä haluaisi pois, hetken aikaa haaveilen minkä tahansa työn, vaikkapa kenkäkaupan myyjän homman, ottamisesta ja jäämisestä, kaiken taakse jättämisestä. Rakas ystävänikin on minulle monesti sanonut, että hän niin uskoo minun sen joskus vielä tekevän. Mutta sitten ajattelen realiteetteja: pikkupalkka, jolla juuri ja juuri pärjäisin kohdemaassa vai nykyinen työni, palkkani ja mahdollisuus lähteä reissuun ja palata sieltä yhteen maailman turvallisimmista, vauraimmista ja tasa-arvoisimmista maista monta kertaa vuodessa. Jos tuo ei vielä riitä, alan miettiä jotain niinkin raadollista kuin eläke. Ja lopetan haihattelun.
Kyllä minä tykkään asua Suomessa. Tykkään neljästä vuodenajasta, joita täällä etelässä ei kyllä enää taida olla kuin kaksi: lyhyt kesä ja kymmenen kuukauden syksy. Joka vuosi yhä enemmän kaipaan valkoisia talvia. Lunta, pakkasta, valoisuutta, puhtautta, sellaisia lapsuuden talvia, jolloin pääsin hiihtämään joka päivä. Olen jo vuosia haaveillut Lapista, tykkylumisista puista, poroista, revontulista. Viime keväänä olin ensimmäisen kerran lähellä haavettani Levillä, vaikka näin vain poroja ja nekin aitauksessa. Mutta lunta oli ihan valtavasti. Joka syksy myös ihmettelen, miksi jotkut jaksavat valittaa pimeydestä ja syksyn sateista aina uudelleen. Sellaista päällä Pohjolassa on. Aina voi lähteä pois ja rakentaa uuden elämän vaikka palmun alle, jos siellä olisi onnellisempi. Suomeen kuitenkin jäävät.
Taidan olla tulossa vanhaksi. Olen tänä vuonna käynyt jo kolmessa kansallispuistossa. Jotain isänmaanrakkautta kai sekin on. Jos vaikutun luonnosta kaukana kotoa, miksi en voisi nauttia siitä kotimaassakin, tuumin. Suomen 100-vuotias itsenäisyys oli jonkinlainen kimmoke minullekin tutustua edes ihan vähän omaan kotimaahan. Aloitin Nuuksiosta. Aika nättiä. Jatkoin Repovedelle. Oi, Suomihan on kaunis. Päädyin kansallismaisemaan Kolille. No nyt päästiin asiaan! Se oli jotain ihan mahdottoman suomalaista havupuineen ja järvineen. Ei sitä voi verrata sademetsään tai karuun Färsaarten luontoon. Ei sitä voi verrata hiekkarantoihin ja savanniin. Kaikki ovat omalla tavallaan vaikuttavia ja kauniita.
Olen saanut korvamadon Finlandia-hymnistä. Olen ollut kahtena iltana Helsingin keskustassa katsomassa siniseen ja valkoiseen pukeutunutta kaupunkia. Kyllä minä olen ollut maastani ylpeä. Vähän olen herkistynytkin liehuvien siniristilippujen edessä. Kyllä Suomi on minulle rakas.
Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday -kampanjaa, jonka ideana on jakaa matkailuinspiraatiota ja hyvää reissufiilistä Instagram-kuvien avulla. Jaa oma Instagram ja matkailu -aiheinen, suomenkielinen postauksesi alla olevasta add-linkistä. Instagram Travel Thursdayhin voit osallistua Travelloverblogin ja Vagabondablogin kautta. Voit lisätä linkkisi kumpaan tahansa blogiin, ja se näkyy molemmissa. Muista lisätä postaukseesi linkit emoblogeihin ja kertoa, että osallistut IGTT-kamppikseen.
Instagram Travel Thursdayn kantava ajatus on sosiaalisuus. Muistathan myös lukea toisten juttuja, osallistua keskusteluun, kommentoida ja tykkäillä muiden mukana olevien kuvista Instagramissa sekä jakaa kuviasi #IGTT- tai #IGTravelThursday-tunnisteella. Minut löydät Instasta nimellä @travelloverblogi.
IGTT-uutiskirjeen (kerran kuussa, muistuttaa kamppiksesta ja tulevista teemapostauksista) voi tilata tästä linkistä. Kirje saattaa mennä roskapostikansioon.
16 comments
Kyllä Suomi on hyvää maa lukuunottamatta. No mitä sitä valittamaan. Sitä lumista talvea itsekin kaipaan.
Se vielä säästä valittamisessa, kun ei se luonnonoloja muuta, vaikka kuinka märisisi. 🙂
Tunnustan, että minunkin on täytynyt etsiä motivaatiota kotimaanmatkailuun. Jotenkin olen saanut lopulta järkeiltyä, että Suomikin on maa ja matkakohde muiden joukossa, jos nyt ei kovin eksoottinen, niin kaunis ja kiinnostava kuitenkin. Omaan maahan voi hakea uutta matkailullista näkökulmaa vaikka englanninkielisiä Suomi-oppaita lukemalla. Noista mainitsemistasi paikoista yritän ehtiä Repovedelle ensi vuoden aikana.
PS. Hauskaa kun näit viimein niitä porojakin 🙂
Kyllä Suomi kaunis on, sitä en kiistä. Ehkä se jollain tapaa on minulle jopa eksoottisempi kuin monet muut maat, koska on jäänyt niin vieraaksi. 🙂 Kai sekin jonkinlaista kotimaanmatkailua on, että menen tulevana viikonloppuna Tampereelle katsomaan yhtä näyttelyä. Kulttuurimatkailua kotimaassa!
Me saadaan reissailla Suomessa aika paljon ihan vaan lasten isovanhempia ja sukulaisia tapaamaan. Joskus sen lisäksi on vaikea jaksaa vielä muualle, varsinkin kun ipanat ei ole olleet mitenkään kovin hyviä automatkaajia. Kesäisin se on paljon helpompaa, kun pysähdellä voi matkan varrella laitureille ja pellonreunoille.
Muistan, kun muutin 8v sitten Helsinkiin. Se oli marraskuuta ja jännitin tulevaa talvea. Että mitenköhän kestän pimeän ja lumettoman talven, kun vaan sataa ja tuulee? Toivoin niin kovasti, että saataisiin edes vähän lunta. No, sinä talvena nautittiin Helsingissä ennätyslumista ja melkeinpä muu Suomi oli lumettomana. Pitää varoa mitä toivoo jne.
Alan siis toivoa ihan hulluna lunta, jospa sitä sitten tulisi. 🙂 Joitain lumitalvia minunkin 17 Helsinki-vuoteeni mahtuu, mutta turhan usein on samanlaista kuin nyt. Siksi olen alkanut haaveilla Lapin-matkoista, vaikka en ole oikein koskaan ollut koko maakunnasta kiinnostunut. Kun viime keväänä näin silmänkantamattomiin puhdasta lunta, se oli eteläntytölle elämys.
Upea tuo kuva noista Suomen lipuista! Minulla on myös viime vuosina herännyt kiinnostus kotimaisia kansallispuistoja kohtaan. Mitä kauemmin asun ulkomailla sitä enemmän haluan kiertää Suomea! Hassua!
Lipputeos oli kyllä vaikuttava. Eri suunnista kun katsoi, näki erilaisia taustoja sille. Maailmanpyörä oli kuvauksellisin joskaan ei arvokkain.
Kyllähän ulkomailla ollessa Suomi epäilemättä alkaa tuntua jo vähän eksoottiseltakin. Liekö ikä vai mikä, kun luonto on alkanut minuakin yhä enemmän puhutella.
Hyvä postaus, Annika! Moni asia oli kuin omasta näppiksestäni. Tänne on aina kiva palata, ja mitä enemmän reissaa, sitä vahvemmin tietää olevansa onnekas monessakin suhteessa. Vaikka Suomi ei ole täydellinen, emmekä voi esimerkiksi sille syksyn pimeydelle mitään (tänä syksynä on ollut erityisen pimeää, kun lähes koko ajan on pilvistä), niin kokonaisuus on ehkä maailman paras. En usko, että muutan täältä koskaan (pysyvästi) minnekään. Lyhyitä pätkiä olen kokeillut, ja lopulta kaivannut Suomeen. Mutta silti haluan matkustaa täältä ihan jonnekin muualle useamman kerran vuodessa 🙂 Onneksi ne eivät sulje toisiaan pois!
Minusta yhdistelmä on täydellinen: kotimaana Suomi ja päälle mahdollisuus nähdä maailmaa. Aika usein olen viime aikoina löytänyt itseni vellomasta kiitollisuuden tunteen vallassa. Kuinka onnekas oikeastaan olenkaan ollut. Onhan tämä syksy ollut ankea. Ei sitä kiistä voi. Eilen tuli lunta kunnolla ja lumitöitä tehdessäni mietin, että tätähän minä toivoin.
Hyvin samoja aatoksia. Monesti on miettinyt, jos ottaisi ja lähtisi. Mutten ole koskaan osannut valita minne. Tai onhan monissa maissa ihanaa matkustaa, mutta arki on varmasti arkea kaikkialla. Ja Suomen arjen sujuvuuteen, yhteiskunnan tukeen sun muuhun tottuneena voisi olla jopa hämmentävää elää ehkä aurinkoisemmassa ja lämpimämmässä maassa, mutta yhteiskunnassa jossa arki olisi tuskailua erilaisten toimintatapojen kera. Siksi yritän poimia rusinat pullasta: arjen Suomesta, “juhlan” muualta. Se on aika hyvä yhdistelmä, ainakin toistaiseksi 🙂
Nimenomaan rusinat pullasta! Parhaat Suomesta ja loput maailmalta. Tämä on kyllä suomalaisten mieletön etuoikeus, jota olen alkanut vuosien mittaan todella arvostaa. On kyllä niin totta, että arki on arkea, vaikkapa palmun allakin. Jo pitkässä reissussa vietin Kuala Lumpurissa arkiviikon, jolloin pesin pyykkiä ja hoidin asioita. Eihän se tietenkään samanlaista ollut kuin kotona, koska olin lomalla, mutta jossain vaiheessa olisi pakko alkaa jotain tehdä elääkseen. Siitä alkaisi väkisin arki.
Noita elämäntapavalittajia tuntuu löytyvän Suomesta poikkeuksellisen paljon: hirveästi valitetaan kaikesta, mutta mitään ei kuitenkaan asioiden parantamiseksi tehdä. Suomen sääolosuhteet eivät ole maailman parhaat, mutta paljon muuta todella hyvää siellä kuitenkin on. Näin ulkosuomalaisena nousee aina päällimmäisenä mieleen luonto, ja palmun alla asuessa on tullut ikävä suomalaista järvien pilkkomaa metsää. Ja raikasta ilmaa. Ja lumisia talvia.
Suomalaisen negatiivisuuden luulisi jo olevan yhtä tunnettua kuin vaikkapa koulutusjärjestelmä, mutta ehkä me onnistumme pitämään jonkinlaista kulissia yllä vierasmaalaisten seurassa. Tokihan valittamiseen sorrun takuulla minäkin, mutta esimerkiksi sää on sellainen, että sille ei kertakaikkisesti mitään voi. Siksipä yritän itse suhtautua varustelukysymyksenä.
Olen myös erityisen harmissani tästä muutoksesta kahteen vuodenaikaan, kaipaan lunta kovasti ja tämä osuvasti nimeämäsi 10 kuukauden syksy harmittaa. Suomi on rakas, mutta samoin olen joutunut vähän hakemaan inspiraatiota kotimaanmatkailuun. Eksoottinen kiinnostaa enemmän, vaikka onhan meillä täällä ties mitä hienoa tarjolla. Ehkä ensi vuosi on pyhitettävä lähimatkailulle, sillä muuttuvien työkuvioiden vuoksi emme alkuvuoden Uuden-Seelannin matkan jälkeen todennäköisesti kovin pitkälle pötki ennen kuin lomia on taas hieman kertynyt.
Kotimaasta voi siis tulla lomakohde myös olosuhteiden pakosta? 🙂 Uskon itse vakaasti, että yllättyisin positiivisesti, jos lähtisin maata koluamaan. Onneksi siihen on kuluvan vuoden aikana tarjottu mahdollisuuksia, ja olen jokaisesta nauttinut ihan hurjasti.