Saavuttamattomia päämääriä – matka Kuwaitissa jatkuu

Joskus yritys on kovempi kuin saavutetut päämäärät. Tänään oli se päivä. Tällaisten lomapäivien jälkeen olen helposti aika vihainen itselleni: miksei aikaa voinut käyttää johonkin muuhun? Mutta mistäpä sitä etukäteen olisi tiennyt.

Halusimme nähdä Kuwait Cityn lintuperspektiivistä. Se onnistuisi 372 metriä korkean Liberation Towerin parvekkeelta. Jos se olisi auki. Ei ollut torniin asiaa. “It’s closed”, vastattiin kysyjälle.

Halusimme edelleen nähdä Kuwait Cityn siten kuin linnut sen näkevät. Vähän alle 200-metristen Kuwait Towerien piti avautua saneerauksen jälkeen uudelleen vuonna 2013. Arvaa aukesivatko? Jatkoimme siis Kuwaitin tarkastelua ihan vain siitä perspektiivistä, josta ihmiset sitä katsovat.

Päätimme lähteä kaupungin ulkopuolelle. Noin 40 kilometrin päässä on mielenkiintoiselta vaikuttava silta: se ei johda mihinkään. Bridge to Nowhere. Se siis vie suurehkolle Bubiyan saarelle, johon on rakennettu tie vailla mitään päämäärää. Se vain loppuu keskelle ei mitään. Tai siis en minä tiedä, mihin se päättyy, koska ei meitä päästetty ajamaan koko siltaa. Ei siitä saanut pysähtyä ottamaan yhtään kuvaakaan. Johan on markkinat!

Ajelu sillalle oli kaikkineen mielenkiintoinen. Ihan vain vinkiksi: älä lähde suunnistamaan esimerkiksi maantielle pelkän Lonely Planetin sinne päin -kartan kanssa. Jotkut saattoivat tehdä niin. Ei ollut ihan helppo löytää kaupungista ulos, varsinkaan kun kaikkialla on tietyömaita monessa kerroksessa. Muutaman satama- ja teollisuusalueen kautta tuli otettua vauhtia. Sitten se löytyi: maantie, joka ei johda todellakaan mihinkään. Kuusikaistainen motari, jolla saa ajaa sataakahtakymppiä, mutta jota ei aja oikeastaan kukaan.

Tuuli toi aavikolta hiekkaa kuin Suomessa lunta. Samalla tavalla se pöllysikin eteen kurvanneen rekan renkaista. Yksi kaista kolmesta saattoi olla hiekan peitossa. Molemmin puolin tietä on oikeastaan vain hiekkaa ja välillä kitukasvuista pensaikkoa. Leirintäalueet herättivät kummastusta: beduiinitelttoja ryhminä hiekalla. Parasta koko retkellä olivat kamelit. Ja se ihan pieni kameli, joka tietenkin oli aika kaukana ja minä ilman kunnon putkea. Jos unohdetaan hetkeksi kaikki hiilijalanjälkijutut ja saasteet ja sellaiset, voi sanoa Kuwaitin olevan autoilijan paratiisi: neljällä eurolla sai 19 litraa bensaa. Ei ihme, että paikalliset ajelevat jättimaastureilla, kun ei tarvitse kulutuslukemia ainakaan rahan takia miettiä.

Viimeinen ei onnistunut kohde oli ostoskatu, Hamad al-Mubarak, jonka Lonely Planet kertoi olevan Lähi-idän Champs-Élysées. Katu löytyi, pariisilaistunnelmaa ja fancyjä ostareita ei. Mahtaako kirjan kirjoittaja olla käynyt koko kaupungissa? Liian monesti alkoi tänään tuntua siltä. Oikea katu, Salem Al-Mubarak, löytyi lopulta, vahingossa, kun olimme palaamassa hotellille. Se oli ostosparatiisien yksi kruunamattomia kuningattaria. Mikäs siellä olisi ollut shoppaillessa tai edes kuljeskellessa, mutta nousemassa ollut kuume ajoi matkalaisen hotellille. Se sentään löytyi, ihan samasta paikasta, johon sen olimme jättäneet.