Pääsinpä eilen sanomaan, että suunnilleen tiedän, mihin ole menossa ja matkalla vain maistelen maailmaa. Tulihan se pakollinen eksyminenkin, toisin sanoen karttani oli rikki. Vikahan on kartassa, ei kartturissa. Etsin Galatan siltaa, uskoin löytäneeni sen, mutta kun ei vain näy sillan kupeessa moskeijaa. Yritin pankista vaihtaa rahaakin siinä pyöriessäni, mutta koskaan ei tullut vuoroani. Kaverilla oli vieressäni penkillä monen sentin nippuja seteleitä, mutta kymmenen minuutin odottelun jälkeen luovutin saamasta edes muutamaa irtonaista, kun jälkeeni tulleetkin olivat jo asioimassa. Moskeijan löytymättömyyden syykin selvisi: väärä silta.
Kävin hauskan keskustelun sillan kupeessa istuskelleen miehen kanssa. Yhteistä kieltä meillä ei ollut sanaakaan. Esitin kartalta paikkaa, mies osoittaa suuntaa ja elehtii, että kaukana on, hän voi viedä minut autolla. Näytän sormilla, että kävelen. Hän vielä elehtii suuntaa ja näyttää käsillään, että valtava on, pakko huomata. Näin toimin, ja löysin Yeni moskeijan. Matti Nykastä lainatakseni koin bon voyage -ilmiön: saman moskeijan edestä on edelliseltä kerralta kuva täysin eksyneestä kartturista.
“New mosque”, luki portin pielessä. Uusi moskeija tarkoittaa täällä päin 1600-luvulla rakennettua. Kaikki on verrattain suhteellista. Ehkä ei tarvitse erikseen taas kehua, kuinka upea tämäkin on? Viimeistään tällä matkalla minusta on tullut moskeijahullu, vaikka tiedän, että määräänsä enempää en niitäkään kerta-annoksena jaksa. Niinpä lopetin keskiviikon moskeijakierroksen Yeniin.
Moskeijan naapurissa on Egyptiläinen basaari. Turistinenhan se oli, kuten arvelin. Milloin huutelivat perään venäjäksi, milloin luulivat azerbajdzanilaiseksi. Mistä asti azerinaiset ovat alkaneet matkustella yksin? Vaikka basaarit eivät puhuttele minua ostospaikkana, niiden väreissä, tuoksuissa ja äänissä vain on jotain niin houkuttelevaa, että menen mukaan tungoksen vietäväksi. Basaarissa sain myös suoritettua pakollisen ostostarpeeni: äiti tilasi hennaa tukan värjäämiseen (terkkuja äidille, nyt on säkillinen!). Kun kilo maksoi jotain reilun vitosen, en viitsinyt neljänneskilostani alkaa tinkiä, vaikka kaipa se olisi kuulunut asiaan. Minä nössö, taaskaan en edes yrittänyt. Pakko myöntää, että suorastaan söin myyjän kädestä. Ei siksi, että hän olisi ollut niin komea tai hot, vaan koska hän otti rasiasta suklaamakeisen ja laittoi sen suuhuni. Näin saa kipakammankin rouvan syömään kädestä. Kirjaimellisesti. Oli muuten hyvää. Melkeinpä kaduttaa, etten ostanut pussillista evääksi.
Alkoi ennustettu sadekin. Pahimman kaatosateen ajan olin syömässä basaarin vieressä Hamdi-ravintolassa. En voi sanoa kulinaristiseksi elämykseksi, mutta ei ollut huonoa. Hinnat olivat varmasti turistilisänsä saaneet, mutta ei vajaa kymppi annoksesta kallis ollut. Parasta oli kuitenkin näköala: kolmannen kerroksen terassilta näki moskeijalle ja Bosporille. Muoviset verhot estivät sateen ja tuulen tulon sisään ja pitivät terassin kohtuullisen lämpimänäkin.
Pimeä tulee aikaisin. Kaupungin satumaisuus lisääntyy eksponentiaalisesti, kun pimeys laskeutuu ja valot syttyvät.
