Omanissa on muutakin kuin aavikkoa

Aavikolle olisi voinut vaikka jäädä. Toisaalta siellä ei olisi kovin paljon uutta enää ollut. Dyyneillä olisi voinut ajella mönkijällä tai rinnettä laskea erilaisilla laudoilla. Mutta aurinko olisi noussut ja laskenut samalla tavalla, taivas olisi ollut yhtä tähtikirkas ja yö pimeä. Koska tärkeimmät eivät muuttuisi, riitti yksi yö.

Campissa vihjattiin, että matkalla sinne, minne olimme jatkamassa matkaamme, olisi jotain näkemisen arvoista. Olimme kiitollisia informaatiosta ja suuntasimme Corollan kohti Wadi Bani Khalidia.

Wadi Bani Khalid on luontokohde: luonnon muovaamia vesialtaita ja luola. Se on myös erittäin suosittu, minkä saatoimme huomata jo parkkiksella. Jo campissa huomasimme, että Omanissa matkustetaan lähinnä pienryhmissä, joissa on muutama maasturi kuskeineen. Valkoisten maasturien rivi parkkiksella oli aika vaikuttava. Tavallisia henkilöautoja ei omamme lisäksi monta ollut. Turistien lisäksi Wadi Bani Khalid vaikutti olevan suosittu paikallisten retkikohde. Nuoret miehet tulivat uimaan ja perheet eväsretkelle.

Mitä enemmän olen nähnyt maailmaa, sitä enemmän olen tullut tietoiseksi siitä, että on erilaisia tapoja elää. Sitä enemmän olen alkanut kunnioittaa paikallisia tapoja. En väitä nähneeni monestakaan paikasta kuin pintaa, mutta se on riittänyt opettamaan jotain. Tätä samaa ei edes matkanjärjestäjä ollut kertonut turisteille, jotka makailivat kivillä melkein koko peffan paljastavissa bikineissä ja uiskentelivat altaissa samoissa vermeissä. Bikinit eivät ole vaate, jossa esiinnytään julkisilla paikoilla muslimimaissa.

Luolan suuaukolle asti menimme, mutta sisään olisi pitänyt lähinnä kontata, ja ilman taskulamppua näkyvyys sisällä olisi ollut huono. Toivottavasti emme menettäneet mitään erityistä kokemusta! Noin kilometrin kävely altailta luolalle oli kuitenkin kiva jylhissä kalliomaisemissa. Jos satut näille kulmille joskus eksymään, suosittelen varaamaan kengät, jotka voivat kastua tai jotka helposti saa pois jalasta. Kävellessä pitää ylittää parissa kohdassa matalasti vettä. 

Omanissa on hyvät tiet ja liikenne kohtuullisen siistiä. Illallakaan ajaminen ei ole hankalaa, koska myös suurin osa moottoriteistä on valaistu. Kunnollisen kartan kehottaisin hankkimaan. Meillä ei sellaista ollut, ja paikoin opasteet oikeasti johtivat harhaan. Jos olisin ollut yksikseni, en uskaltaisi noin sanoa, koska minulla ei ole suuntavaistoa, mutta puolisolla on parempi. Periaatteessa siis opasteita on hyvin, ja enimmäkseen ne osoittavat oikeaan suuntaan, mutta enää en lähtisi ilman karttaa.

Jos haluaa autiomaahan omalla autolla, pitää olla neliveto, mutta muuten tavallisella pärjää hyvin. Bensa on halpaa, siinä 20 sentin paikkeilla litra, ja bensa-asemaverkosto on todella tiheä. Auto on aika oleellinen matkantekoväline senkin puolesta, että julkinen liikenne ei ole Omanissa kattavaa.

Maisemat ovat karut mutta kauniit. Erityistä vaihtelua ei pitkilläkään matkoilla ole. On kiveä ja hiekkaa erilaisissa muodoissa, joskus palmuja laajoina viljelminä ja tietenkin merenrantaa, jos sellaisessa osassa maata ajelee. Eli maisemien puolesta en lähtisi ajelemaan Muscatista Salallahiin tuhatta kilometriä, mutta epäilemättä palaamme vielä, sillä Omanissa on paljon nähtävää.

Majoitusta ei ole noin vain siellä täällä, sen kun pihaan ajaa, eli jonkinlainen suunnitelma Omanin valloittamiseen on syytä olla. Me yövyimme aavikon jälkeen Tiwissä. Ajatus rantahotellista tuntui kivalta, mutta ihan ei ollut perinteistä hiekkarantaa Wadi Shab Resortin kohdalla. Uuden vuoden tienoo on high seasonia, ja kolmen tähden vaatimattomasta peruskämpästä piti maksaa melkein 200 euroa.

Paluumatkalla Muscatiin ajoimme läpi Wadi Mayhin, pitkin hiekkatietä ja paikoin ihan uutta asfalttia jylhien kallioiden välissä, ja pysähdyimme pieneen kylään syömään ainoalta avoinna olleelta kioskilta ostamiamme sämpylöitä rannalle. Oli perjantai, muslimien pyhäpäivä, rukousaika, miehet kiiruhtivat moskeijalle ja koko kylä hiljeni.