Telttailu Thaimaassa sadekaudella on kosteaa. Teltassani on kyllä tuuletin, mutta koska sähköt menevät pois kello 23, ei siitä yöksi ole iloa. Kosteudesta tuli mieleen kahden kesän takainen kammotuskämppäni Rapallossa. Teltassa kosteuden ymmärtää, kerrostalossa ei (jollei “studiota”ole rakennettu autotalliin). Telttailussa on toinenkin hankala puoli: äänet. Afrikassa sisään ovat kantautuneet vain luonnon omat äänet, koska teltat ovat olleet lomittain, mutta täällä valitettavasti myös ihmisten. Teltat ovat vierivieressä. Joidenkin onnellisten telttojen välissä on puskaa, mutta minulla on vain muutama metri naapurien seiniin, mikä tarkoittaa, että heidän kaikki äänensä kuuluvat, kuin olisivat samassa teltassa. On aika nuivaa herätä naapurin muijan kälätykseen. He eivät tietenkään tilannetta tajua, koska minä en yksinäni pidä oikein mitään ääntä. Ensi yö on ehkä helpompi, koska tänään on ollut enimmäkseen kuivaa ja kaikkeenhan tottuu.
Tämän päivän aktiviteetti oli lähteä järvelle. Olen idiootti! Kyseessä on sama järvi, jolle olen menossa vielä pariksi päiväksi. Olisi pitänyt valita Elephant Hillsiin toisenlainen retkipaketti. Toisaalta päivä oli tulevan järviretkeni kannalta aika hyvä: Ensinnäkin olin murehtinut, mitä teen järvellä, jossa ei voi edes uida, koska vesi on kylmää. Kylmyydestä kertoi retkitiskin nainen Phuketissa. Uskoin, koska kai tosi syvät järvet voivat näilläkin leveyksillä olla kylmiä. Tämä ei ollut. Mutta koska en oikein osaa uida, olisi jonkinlainen hiekkaranta ihan jees. Mutta tämä on kymmeniä metrejä syvä, ihan heti rannasta. Hätä keinot keksi: pelastusliivit! Niillä oli hyvä kellutella menemään.
Minulla on mukana omat liivit. Toisaalta olen halunnut varautua, kun en tiennyt, kuinka hyvin veneissä, kanooteissa ja muissa on liivejä tarjolla. Ihan en luota turvallisuushommiin näillä leveyksillä. Hyvin on kyllä ollut, että sinänsä liiveille ei varsinaisesti ole tarvetta. Mutta olen silti tyytyväinen, että pidän niitä mukana: On kiva pukea päälle oikean kokoiset, ei oranssit, liivit, jotka eivät nouse korviin saakka, kuten aika monella. Yhtään ei haittaa sekään, että niihin ei ole hikoillut kymmeniä (satoja) ihmisiä ennen minua. En ole hygieeniahörhö ollenkaan, mutta näin on hyvä. Liivit ovat kevyet pitää mukana.
Toinen erinomainen seikka oli, että pääsin melomaan brittinaisen kanssa. Enpä ole sellaistakaan koskaan tehnyt, mutta tiedän seuraavassa paikassa olevan kanootteja vapaasti käytössä. Jos en olisi tänään kokeillut, en ehkä olisi yksin uskaltautunut ensimmäistä kertaa. Nynny matkailee…
Päivä oli taas mukava. Kävimme ensin paikallisilla markkinoilla, ihmettelimme kaikkia outoja vihanneksia ja hedelmiä, sian päitä ja muuta erikoista. Sain myös toteutettua pitkäaikaisen must do -haaveeni: maistoin duriania. Maku oli aika pitkälle yhtä kuvottava kuin hajukin. Joillekin durian on herkkujen herkku, mutta tänään maistaneista kukaan ei ainakaan myöntänyt ihastuneensa. Pitkähäntäveneellä sai kuvan Ratchaburijärvestä (vaikka se ei muuten olekaan paikka, johon oikeasti halusin tulla. Koko järveen päädyin nähtyäni mielettömiä kuvia sattumalta löytämässäni Nice Guy Photographer -blogissa. Sain vinkin, että kuvat olisivat täältä Khao Sokin kansallispuistosta. Aika samalta näytti, joten tein varaukset. Blogin pitäjä vastasi kyselyyni vasta eilen, ja nyt on myöhäistä muuttaa suunnitelmia ja ennakkoon maksettuja varauksia, joten vielä jäi syy palata Thaimaahan. Muutaman tunnin vietimme Elephant Hillsin Reinforest campissa, joka on pieni kelluva telttakylä. Lounas, uimista, melomista – rentoa.
Huomenna on vielä viidakkokävely ennen kuljetusta kohti seuraavaa paikkaa. Iilimadoistahan olen ehtinyt jo huolehtia viikkoja, joten huomenna pääsen tekemään tuttavuutta, vaikka ei ole edes niitä sukkia. Kaikki hikoilu iilimadoista on mennyt hukkaan: jengi lähtee viidakkoon sortseissa ja sandaaleissa, koska matoja on vain, jos sataa paljon. Jotenkin kuvotukseni on rajaton, kun ajattelen ihoon imeytyviä lieroja – ja nyt niitä ei olekaan. Hengitän taas vapautuneesti.
