Hevoset ovat minusta valtavan kokoisia ja arvaamattomia. Kokemukseni niistä ovat toki hyvin vähäiset, mutta sanotaanko että riittävät vähän pelätäkseni niitä. Sen kerran kun osallistuin ratsastusretkelle tropiikissa, ei voi sanoa kaiken menneen kuin siinä kuuluisassa tv-ohjelmassa. Metsätaipaleella jäin kaikista muista jälkeen, koska järkälemäinen ratsuni ei erityisesti pitänyt maastossa kulkemisesta. Mutta kun alkoi sataa, satula muuttui liukkaaksi ja ainoa paikka, josta saatoin pitää kiinni, oli satulan nuppi – mitä teki hevonen? Näki aution hiekkarannan ja villiintyi. Se lähti laukkaamaan aivan hulluna. En ihan kovin montaa kertaa elämässäni ole ollut yhtä kauhuissani kuin silloin putoamista pelätessäni.
Mutta kun minulta kysyttiin, haluanko Sloveniassa katsomaan lipizzanhevosia, tietenkin halusin. Oletin, että katsominen ei tarkoita mitään vaarallista, esimerkiksi että minun pitäisi nousta 500-kiloisen möhkäleen selkään.
Habsburgit perustivat Lipican hevossiittolan (jotenkin epäilyttävä sana, englanninkielinen stud farm kuulostaa vähemmän roisilta) jo vuonna 1580. Siihen aikaan parhaat hevoset olivat Espanjasta, ja Sloveniassa katsottiin olevan riittävän samanlainen ilmasto, joten tila perustettiin sinne. Viidesti hevoset on pitänyt näiden vuosisatojen aikana siirtää pois sotien tieltä, mutta toimintaa on aina voitu kuitenkin rauhan tullen jatkaa. Tilan ainoa tehtävä on ollut lipizzanhevoskannan ylläpitäminen, mutta nykyään se tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia myös turismille. Lipicassa hevosia katsomassa vieraileekin vuosittain noin 70 000 turistia.
Koska eläintarhat ovat minusta arveluttavia, olin aika varpaillani myös sen suhteen, miten tällaisessa paikassa pidetään eläimiä. Ovatko pienissä pilttuissaan ja ankeissa oloissa? Onko olemassaolon ainoa tarkoitus tuottaa uusia hevosia? Ovatko onnellisia eläimiä? Ja mistä minä voin tietää, milloin hevonen on onnellinen?
Jos kaikki tilan vajaat sata työntekijää suhtautuvat hevosiin kuten André, tiedän, ettei niillä ole hätää. Lääkärinä vuosikymmeniä työskennellyt mies alkoi harrastaa hevosia. Osti ensin itselleen yhden, vähitellen useampia. Sitten lääkärintyö sai jäädä, kun hevoset veivät niin suuren osan ajasta, kunnes hän luopui omasta tilastaan ja tuli Lipica Stud Farmille töihin. André näytti minulle, miten Lipicassa hevoset ovat rentoutuneita, nukkuvat maaten, mitä eivät stressaantuneena tee. Hän näytti hevosen jalan rakennetta, kertoi, miten se ei kestä hyppäämistä sillä tavoin, kuin ihminen hevoselta usein edellyttää. André kertoili, miten hevosia Lipicassa treenataan vain tekemään ohjatusti asioita, joita ne tekisivät luonnossakin. Ja koko ajan hän jutteli, silitteli, halaili ja palkitsi eläimiä (mutta vain yhdellä sokeripalalla, vaikka hevoset hamuilivat hänen taskuihinsa). Siellä minäkin, näemmä hevosille allergisoitunutkin vuosien varrella, silittelin jättiläisiä, painoin posken niitä vasten, tunsin, kuinka lämpimiä ne ovat. Niiden olemuksessa oli sittenkin jotain rauhoittavaa.
Lipizzanhevosia käytetään kouluratsastukseen mutta myös vaunuhevosena. Esitystä en päässyt näkemään, mutta ajelulle pääsin siittolan maille. Tykkääkö hevonen olla kärryjen edessä? Mistä näkee, ettei sillä ole kurjaa? Kiltisti kuski ja oppaani vastailivat kysymyksiini. Haluaako hevonen juosta mieluummin lujaa vai hölkötellä hiljaa? Lujaaaaaa… Ja sitten mentiin. Kun hevosia ei pidätellyt, ne antoivat mennä. Maisema oli kaunista. Aika romanttinenkin. Tilan mailla on vanhojen rakennusten lisäksi muutama puiden reunustama avenue ja silmänkantamattomiin uniikkia slovenialaista kulttuurimaisemaa. Mutta katseeni keskittyi aika paljon kuskin käsissä olevaan piiskaan. Ajattelin alkaa kirkua, jos sitä käytetään. Ajatus jo tuntui kurjalta. Tiedän, olen tunteellinen hölmö. Mutta minä sain säästää äänijänteitäni. Ei viuhahtanut kertaakaan.
Aikaisemmin siittolan alueelle ei päässyt kuin opastetuille retkille, mutta nykyään 16 euron pääsymaksulla voi vaellella alueella koko päivän. Hevosia näkee ulkona ja sisällä, mutta omin luvin pilttuita ei tietenkään saa mennä availemaan ja hevosia silittelemään. Puhelimeen on ladattavissa myös ilmainen Lipica Guide, jossa on esitelty tilaa ja sen rakennuksia, on opastettuja reittejä ja karttoja, joiden avulla päivästä saa paljon enemmän vielä irti kuin ihan omatoimisesti. Lisämaksusta tietenkin on saatavilla muunlaisia aktiviteetteja, kuten ratsastusshow, joka minulta valitettavasti jäi näkemättä. Kuulemma toinen erittäin näkemisen arvoinen on joka-aamuinen hevosten laskeminen laitumelle. Kesäaikaan se tapahtuu aina aamuysiltä. Alueella on myös pieni museo, joka kertoo lipizzanhevosten historiasta.
Lipica stud farm on helposti saavutettavissa autolla aika monestakin suunnasta. Ljubljanaan on noin 60 kilometriä, Triesteen Italian puolelle ehkä kymmenen, Itävallan puolelle alle sata. Parkkipaikan toisella laidalla on hotelli, jos haluaa olla heti aamulla valmiina paikalla, ja hotelli tarjoaa myös ruokaa. Itse söin kuulemma hyvinkin perinteisen slovenialaisen lounaan. Sitä vain mietin, miten tyypit voivat vedellä aina neljä ruokalajia lihomatta, mutta olkoon se toinen tarina joskus myöhemmin.
Yhteistyössä Slovenia Tourist Officen kanssa
Lisää Sloveniasta tietenkin Travelloverblogissa mutta myös osoitteessa www.slovenia.info
14 comments
Hei mä haluan kanssa tonne! Oon itse asiassa luullut, että lipizzanhevoset ovat itävaltalainen rotu, mutta näin sitä oppii uutta 🙂 Tuo olis kyllä niin heppatytön unelmakohde.
Käsityksesi varmaan johtuu siitä, että Wienin Espanjalainen ratsastuskoulu taitaa olla kuuluisin lipizzanhevosista. Se on varmaan kuuluisampi kuin tuo siittola. 🙂 Mutta tuolta ne tulevat.
Lipican siittola on ehdottomasti paikka, jossa haluaisin vierailla Sloveniassa. Sitä on vaikea selittää, mutta on todella paljon paikkoja, joista olen lueskellut nuorena hevoskirjoista ja lehdistä, ja ne ovat jääneet mieleen pienelle hevostytölle sellaisina merkittävinä juttuina. Sellaisia paikkoja jotka ovat merkittäviä esierkiksi joidenkin hevosrotujen historiassa tai muuten hevosiin liittyen, ja joihin olisi joskus mukava päästä. Olen hevosenomistajana miettinyt paljon hevosharrastuksen ja hevosenpidon mielekkyyttä juuri eläinten hyvinvoinnin kannalta. Kotieläimiä ja lemmikkejä kun lähtee vertaamaan eläintarhojen villieläimiin saa nopeasti pään ihan mutkalle, mutta minun nähdäkseni tietyt lajit kuuluvat elämään ihmisen rinnalla ja ihmisen vastuu on sitten huolehtia eläimistä parhaan tiedon ja taidon mukaan. Luulenpa, että valjakon ohjastuksessa piiska voi olla apuna ohjastuksessa niin että sillä annetaan koskettamalla merkkejä hevoselle, eli piiskaamista varten se ei ole mukana. 😀 Minua ihastuttaa nuo vanhat kauniit tallit ja onhan nuo latumet ympäristöineen muutenkin hevosihmisen silmään mielettömän ihanat!
Olen ehdottomasti samaa mieltä, että jotkin eläimet ovat ihmisen ystäviä, jotkin työkavereita, jotkin ruokaakin eli elävät ihmisen rinnalla, kuten sanoit. En tarkoittanut verrata villieläimiin noin muuten kuin siinä, että olen kamalan herkkä kaikenlaiselle kaltoinkohtelulle. Siksi tuohon piiska-asiaankin kiinnitin huomiota, ja varsinkin kun en hevosia yhtään harrasta, en tiedä, mitä kaikkea sillä voi tehdä. Epäilemättä nätisti myös jeesaata oikeaan suuntaan. 🙂
Kiitos, että jaoit lapsuuskokemuksia. Varmaan aika ihanaa nähdä aikuisena paikkoja, jotka jääneet tärkeinä mieleen kirjoista joskus kauan aikaa sitten.
Lipicassa rakennukset ja maisemat olivat todella kauniita. Jos olisin ollut yksin, olisin ehtinyt kuvata enemmän ja pyöriä nurkissa, mutta nyt olin aika ohjelmoitu. En saanut kaikkia sellaisia kuvia, joista haaveilin.
Ihania heppasia! Vanhana heppatyttönä kaipailen toisinaan hevosten ja ratsastuksen pariin. Menin takaisin tunneille jokuinen vuosi sitten, mutta ratsastuskoulutoiminta tympäännytti, kun maksoin itseni kipeäksi ympyrän ravaamisesta 10 muun ratsukon kanssa. Ei siinä touhussa voi olla ihmisillä eikä eläimillä mukavaa. Jos saisin valita, muuttaisin jonnekkin Etelä-Eurooppaan ja perustaisin pienen tallin. Voisin sitten ratsastella maastossa ja rapsutella hevosia kaikki päivät pitkät.
Mielenkiintoista, että hevostallista on tehty tuollainen “nähtävyys”. En sitten tiedä, miten ihmismassat vaikuttavat hevosten hyvinvointiin..
Samaa minä mietin hyvinvointinäkökulmasta. Toisaalta siihen aikaan (kesällä), jolloin ihmisiä on eniten, hevoset ovat ulkona mussuttamassa ruohoa. Siinä ei ihmisten läsnäolo taida paljon haitata. Näin keväällä olivat osa sisällä, mutta myös ihmisiä paljon vähemmän. Hevosia on satoja, joten muutaman harvan kimpussa eivät kaikki ole.
Voi nyt kyllä harmittaa ja todella paljon… Wienissä käydessä muiden nähtävyyksien ohella Lipican sijainti oli turhan kaukana ja jos olisin tiennyt että se on noin lähellä Triesteä, niin olisin ihan ehdottomasti käynyt siellä viime syksynä, sillä Trieste oli meidän risteilyn lähtösatama. Tuo Lipican siittola olisi tämän heppatytön silmissä aivan mahtava käyntikohde ja olisi todella hauska nähdä tuo hevosten aamuinen laitumelle meno. Monen kaviokilometrin aikana on tullut nähtyä hyvin erilaisia talleja ja tapoja käsitellä hevosia, kertomuksesta päätellen Lipicassa asiat hoidetaan mallikkaasti, joka on todella kiva kuulla.
Se tosiaan on melkein Italian rajalla. Vähän eksyin paluumatkalla ja kurvailin kahden valtion väliä. 🙂 Minäkin olisin halunnut nähdä, miten kirmaavat harjat hulmuten ulos! Kiva kuulla, että tällaisen täysin amatöörin tekemät havainnot auttoivat huomaamaan, että asiat luultavasti ovat hyvin. <3
Upea talli. Voi kun itselläkin joku päivä olisi tuollaiset tilat.. tuskin. Olen tainnut joskus lukea artikkelin jostakin tästä samaisesta paikasta, ainakin kuulostaa ja näyttää hyvin tutulle. Näin heppaihmisenä, olisipa mahtava päästä käymään.
Voin vain kuvitella, miltä tuollainen historiaa henkivä talli upeine eläimineen herättää hevosharrastajassa. Kun minuunkin se kaikki teki vaikutuksen, vaikka hevoset ovat tyyppeinä ihan vieraita.
Rotujen parhaiten jalostetut hevoset ovat upeaa katseltavaa. Tekisi mieli ilman muuta käydä tuolla! Tuo Lipizzan hevosten syntyminen tummina on mielenkiintoista, oli itse asiassa merkittävässä roolissa tämä tieto leffassa, jonka nimeä en juuri nyt muista. Mutta liittyi USAn merijalkaväkeen.
Minulle tuli ihan uutena tieto, että jotkin eläimet tuolla tavalla vaihtavat väriä. Toisaalta olin itse lapsena blondi, aloin tummua teininä, ja 35:n jälkeen alkoi harmaantuminen ohimoilta, että ei tämä värin vaihtaminen minullekaan ihan vierasta ole. 😀
seikkailin netissä ja sattumalta löysin tämän. Me asuttiin 2 vuotta ihan tossa parin kilsan päässä Italian puolella pikku kylässä- Basovizza.
Tyttäret olivat pieniä joten käytiin viikonloppuisin piknikillä tuolla heppoja katselemassa (musiikki kun alkoi soida, muistimme miten hepat astelivat maneesissa , kävimme katsomassa esityksia monta kertaa) ja buukkasin ratsastustunnit tyttärille tuolta, muutoin kävivät hevostelemassa yhdessä toisessa paikassa.
Mieheni kävi golfia pelaamassa tuolla kun kenttä oli siinä vieressä.
Varmaan ollut ihanaa lapsille! Erityisesti olisin halunnut nähdä, miten hevoset kirmaavat aamulla harjat hulmuten laitumelle.