Lähdimme etsimään rosoisempaa Belfastia keskustan ulkopuolelta. Läntisessä Belfastissa on vielä kaupunginosia, joissa jako protestanttien ja katolisten välillä on selvä. Falls Road jakaa nämä kansanryhmät omille puolilleen. Katolisten puolella ei ehkä niin helposti huomannut, missä on, mutta protestanttien puolella Iso-Britannian liput liehuivat aika monessa salossa. Kuinka tavallista sekään on, en tiedä, koska nyt muistellaan ensimmäisen maailmansodan alkamista ja liputus tuntuu liittyvän siihen. Lippuja liehuu paljon muuallakin.
Kaduilla kulkiessa ympäristö tuntui ennemmin pikkukaupungilta kuin suurkaupungin lähiöltä. Samat kaksikerroksiset bussit toki kulkivat ja hop on, hop off -bussillakin olisi kulmille päässyt, mutta kaikki vain tuntui niin englantilaiselta pikkukaupungilta (vaikken sellaisessa ole koskaan ollutkaan).
Alueen varsinainen nähtävyys ovat poliittiset seinämaalaukset (murals, miten sana kuuluukaan kääntää) sekä rauhan muuri (The Peace Wall). Muuri kyllä on aika pysäyttävä. Se erottaa puolet toisistaan. Muurista toki menee teitä läpi, mutta aukot ovat nopeasti portein suljettavissa, jos puhkeaa levottomuuksia. Se on myös niin korkea, että yli on vaikea heitellä mitään. Protestanttien puolella muuri on täynnä katutaidetta ja kenen tahansa kirjoituksia, joissa yleisimmin sisältönä on toive rauhasta. Mutta että rauhan muuri? Erottamassa ja jakamassa, ei yhdistämässä?
Seinämaalauksissa otetaan kantaa monenlaisiia asioihin, mutta Pohjois-Irlanninkin tilanne (lähinnä menneisyys) näkyy niissä. IRA:n taistelijoita vapaaksi, syyttömiä murhattu jne. Päivänpolitiikka näkyi lähinnä lippuina protestanttien puolella, joilla voimakkaampi kiinnittyminen emämaahan, mutta jonkin verran näkyi Free Palestine -lippuja. Palestiinan puolesta marssittiin myös Reykjavikissa juuri ennen kuin lensimme tänne.
Nämä seudut ovat alemman luokan asuinalueita. En voi sanoa, että minä sitä mistään olisin erottanut, varsinkaan kun ei vielä ollut vertailukohtaa. Enimmäkseen näkemämme korttelit olivat kauniita. Kaupunkitalot kiemurtelevat jonoina kiinni toisissaan, pihat ovat hyvin hoidettuja (tai asvaltoituja), kaikkialla on kukkia. Mutta kun myöhemmin olemme olleet vähän kauempana keskustasta, talot ja pihat ovat aika tavalla suurentuneet.
Kun Belfastin väkivaltaisuuksista uutisoitiin aikanaan, televisio välitti ankeaa kuvaa seudusta. Ankea on nykyään ehdottomasti väärä sana kuvaamaan tienoita. Jostain muuratun aidan nurkasta saattoi löytää jälkiä, että jotain oli poltettu, jollakin pikkupihalla paidattomat nuoret miehet juopottelivat, mutta tämän uhkaavampaa emme nähneet. Pääkaduilla oli verkkainen keskipäivän meininki, pubeissa ehkä odottamattoman paljon asiakkaita (runsas työttömyys?) ja asuinkaduilla melkeinpä uneliaan hiljaista. Jos haluaa löytää jotain pahamaineista, ainakaan täällä sitä ei ole. Toisaalta valokuvilla paikan kuin paikan voi saada näyttämään kokonaistodellisuutta rumemmalta.
