Kun ajoitus ratkaisee. Hetkeni Venetsiassa Twitter-kuningattarena

Kaikki on kiinni ajoituksesta, sanotaan. Sen kerran, kun tilaisuuteni paparazzina koitti, olin liikkeellä ilman kameraa, vain kännykkä taskussa. Se oli viime kesänä kahden kuukauden matkallani ainoa kerta, kun jätin kameran kämpille. Olin lähtenyt iltakävelylle päämääränäni eksyä Venetsian kujille. Ja hyvin eksyinkin. En todella tiennyt missä olin. Näin sotoportegon läpi kanaalin pinnan nousevan ja tulvivankin vähän. Jäin katselemaan kaunista näkyä. 

Sitten näin vedenpinnan nostattajan: taksiveneiden jonon. Kaikki kyydissä olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Jossain on siis juhlat. Ja ne parhaimmat olivat sen verran fiinejä, että jossain oli oltava hienot juhlat. Uteliaisuus voitti. Jouduin kiertämään korttelia ja samalla menetin katseyhteyden veneisiin. Jouduin arvailemaan, mihin suuntaan ajoivat. Katseeni tavoitti taas veneet, ja päädyin letkaa seuraamalla kirkolle, jota en ollut ennen nähnyt.

En oikein pitänyt itsestäni ja uteliaisuudestani, mutta kun paikalle veneletkaa seuraamalla tuli myös lukuisia miehiä valtavine kameroineen ja objektiiveineen, arvasin osuneeni keskelle julkkishäitä. Mutta en tokikaan tunnistanut edes suhteellisen rennon oloisena vieraiden seurassa kuljeskellutta ja jutustellutta sulhasta. Kuvaajien lisäksi kanaalin vastarannalle oli pysähtynyt muutama turisti. Oli kysyttävä, miksi me kaikki tässä olemme, keiden häistä olemme kiinnostuneet.

Sulhanen oli Bastian Schweinsteiger, saksalainen jalkapalloilija. Mutta hänen vuokseen koko lauma ei ollut paikalla. Sen sijaan morsiamen, tennistähti Ana Ivanovićin, saapuminen omalla veneellään sai kuvaajalauman villiksi. Kun rouva (olivat meneet siviilimenoin naimisiin jo edellisenä päivänä) ei halunnut poseerata kameroille, näyttää edes kasvojaan meihin päin, häntä maaniteltiin ensin kauniisti, hetken kuluttua jo aika paljon aggressiivisemmin. Mutta Ivanović piti päänsä eikä kääntynyt.

Kun kerrankin minulla oli jotain somekansaa kiinnostavaa, tviittasin niiltä sijoiltani. Vielä kun proväki käsitteli kuviaan siinä katukivetyksellä istuen, omani oli jo alkanut elää Twitterissä. Kaikki on kiinni ajoituksesta: ehdin ensimmäisenä. Ei silloin ollut väliä, jos kuvani oli vähän epätarkempi kännykkäräpsäisy, katsotaanhan Twitteriä muutenkin useimmiten pieneltä kännykän ruudulta. Sen aikaa, minkä jaksoin Twitteriä seurata, oma kuvani oli pitkään jaetuin ja tykätyin näistä hääkuvista. Hääseremonian jälkeen urheilijapariskunta oli poseerannut kuvaajille, mutta silloin suurin uteliaisuus oli jo laantunut. Puku oli jo nähty, Ivanovićin oli nähty menevän kirkkoon. Sehän oli jo nähty somessa. Sehän oli siis jo melkein koko seremonia.

Juhlistin onnellista hääparia ja hetkeäni somekuningattarena lasillisella proseccoa ja harhailemalla vähän lisää. Olin enemmän eksyksissä kuin uskoinkaan, mutta vaikka en ehtinyt katsomaan auringonlaskua San Marcon aukiolle, kaunis se oli sielläkin, missä olin. En vain tiennyt missä olin. Onneksi puhelin on tallentanut kuviin sijaintini: olin jossakin Cannaregion alueella.