Julkisilla Malesiassa – laatumatkailija tilittää taas. Autenttisia ajatuksia matkan varrelta

Kesällä 2014 “fiilistelin” julkisilla matkustamista Thaimaassa. En välttämättä ollut ihan omalla mukavuusalueellani. Sisäinen reppumatkaajani ei varsinaisesti herännyt. Malesian-turneellani lensin Bornoelle, sieltä Penangille ja Langkawille, mutta matkan jatkaminen lentäen olisi vaatinut vauhdinottoa Kuala Lumpurin kautta ja silti loppumatkaa bussilla (taksilla), joten yritin laittaa mukavuudenhaluni hetkeksi syrjään ja lähteä seikkailuun. Kuten ehkä huomaat, reiteissäni ei ole mitään järkeä. Ajelen edestakaisin, vaikka voisi tehdä toisinkin, mutta suunnitelmat muuttuivat vähän lennossa, sen jälkeen kun joitain varauksia oli jo olemassa. Mutta se onkin yksin matkustamisessa ihan parasta: voi tehdä tyhmyyksiä ihan vain omaan piikkiin. Onneksi se on Aasiassa (yleensä) halpaa. Jutut on kirjoitettu reaaliajassa.

Kuahista (Langkawi) Cameron Highlandsiin (Manner-Malesia)

kesto: lautta-odottelu-bussi-taksi yhteensä kymmenen tuntia
hinta: lautta 31, bussi 30, taksi 150 ringgitiä eli yhteensä noin 50 euroa (aika paljon taksin takia, mutta ei määräänsä enempää bussia yhdelle päivälle)

Poliisin kuorma-auto toi lavallisen väkeä Kuahin satamaan. Ohjaamon yläpuolella oli verkko, jota vasten nojaili miehiä. Turhan paljon koin saavani heiltä huomiota. Tilanne tuntui ahdistavalta. Porukka tuli kahlittuna lavalta, heidät istutettiin maahan, mistä sitten lauttaan. Oppaani tunnistivat puheesta, etteivät olleet paikallisia vaan luultavasti laittomia siirtolaisia, mutta ei se oloani helpottanut. Langkawilta, joka siis on saari, kuljetetaan rikolliset myös mantereelle oikeuteen. Kaiken tuollaisen näkeminen ei tunnu hyvältä.

Ensimmäinen ajatukseni lautassa oli, ettei se ole välttämättä aivan kaikkein turvallisin. Toinen ajatus: täällä on törkeän kylmä. Kerrankin olin osannut varautua johonkin: legginssit puettavaksi mekon alle, villatakki päälle. Kylmää vastaan on helpompi taistella kuin kuumaa, joten pukemisen jälkeen oli melkein sopiva.

Lautassa istutaan neljä vierekkäin melko epämukavilla penkeillä. “Do not drink any beer in this boat”, lukee seinällä. 7.30 aamulla minun epäilemättä ei tehnyt mieleni olutta, kun en sitä milloinkaan muulloinkaan juo. Rohkaisuryyppyä vastaan minulla varsinaisesti ei olisi ollut mitään.

Jos satamassa jo keinuttaa näin, kaksi minuuttia lähdön jälkeen, tulee minulle ja aamupalalleni aika hankalat oltavat.

Että sitten musavidoita tuutin täydeltä? Ei yhtään enempää tärisisi? Ei siis aallokkoa vaan tämä härveli rämisee. Luotettavaa. Hyvästi kaikki, rakastan teitä. Terkkuja äidille.

Mikä tämä järkyttävä lemu on? Tiedäthän Fii-dödöt ja muut kärpäsmyrkyt, joiden voimakkaat aromit tunkeutuvat kurkkuun asti? Sitten tiedät, miltä täällä haisee.

Vähän alle tunnin kesti. Torkahdin. Selvisin.

Jos koskaan Kuala Perlisiin tulet, suosittelen poistumaan jollei samaa reittiä niin jotain toista aika nopeasti.

Bussiasema on muutaman korttelin päässä – paitsi täällä ei ole kortteleita – satamasta. Taksia yritin, mutta setä vain osoitti, että tuohon suuntaan.

Alan uskoa kysymyksiin “kiviäkö kannat?”. 24 kiloa oli viimeinen punnitus. Tarvitsenko tätä kaikkea todella?

Mikäs siinä, asemalla leikata varpaankynsiä. Onkohan tuo kynsiä leikkelevä varvastossuhäiskä mun kuski? Hyvin minulle olisi kelvannut wifi-bussi, mutta Sri Maju ei näytä sellaiselta.

Sujuvasti flipflop-mies katsoi vierestä, miten laiturilta nostin matkalaukkuni selvästi alempana olevaan bussin tavarasäiliöön. Kivasti varmaan vilkkui tissiä kaula-aukosta ja reittä, kun siinä taiteilin. Bussissa sama Fiin tuoksu ja ilmastointi sitä luokkaa, että ensimmäisenä aloin pukea.

Penkin saa mukavasti kumoon, eikä vieruskaveria taida ainakaan heti tulla häiriköimään.

Neljä minuuttia lähtöön ja meitä on täällä kaksi tai kolme, jos kuski lasketaan.

Ollaakseen bussi kulkuväline on varsin mukava. Pyytämättä ja yllättäen tuli vessataukokin noin 1,5 tunnin jälkeen ja varsin tarpeeseen. En tiedä, missä silloin oltiin, mutta veskit olivat uudet, toki kyykkymallia.

Aikataulun mukaan matka kestäisi kolme tuntia, mutta olen aika skeptinen. Vartin verran myöhässä lähdettiin alun perin. Thaimaassa saatettiin startata paria minuttia etuajassa.

Päätiet ovat hyvässä kunnossa, maisema lähinnä peltoja ja taustalla palmuja ja vuoria. Aika kaunista.

Kolmen ja puolen tunnin kohdalla jäljellä 112 kilometriä. Eihän tämä lopu ikinä!

Ipohiin meni yli viisi tuntia. Hetken kuvittelin ajavani loppumatkankin bussilla, mutta Ipohin aseman lähtöhalli oli minulle kertakaikkiaan liikaa: Kymmeniä eri firmojen kojuja, vähintään joka toisesta joku kimeällä äänellä kailottaa, ilmeisesti suuntia, joihin hänen bussinsa menevät. Kun lähestyn yhtä kojua, en ole vielä edes luukulla, on kimpussani kaksi myyjää sen ulkopuolella. Kun kuulin odotusaikaa seuraavaan olevan vähintään tunnin, oli helppo ratkaisu valita taksi. Alle 40 euroa parin tunnin matkasta ei ole minusta liikaa. Tai siis bussilla sanotaan menevän sen verran. Saa nähdä, kuinka kauan menee romulla Protonilla. Ei tuohon rahaan sentään mitää limusiinia irronnut.

Maisemat muuttuivat aivan huikeiksi. Sankkaa metsää nousee rinteessä melkein niin ylös, ettei autosta näe. Tie mutkittelee koko ajan korkeammalle. Alkaa sataa. Pilviä roikkuu tien tason alapuolella vuorten välissä. Olen lumoutunut. 

Autossa on jäätävän kylmä. Pyydän kuskia laittamaan ilmastointia vähän pienemmälle. Kääntää vain voimakkuutta, ei lämpötilaa. Ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, että vuotavalla nenällään ja jatkuvalla tuhinallaan olisi jotain yhteyttä ilmastoinnin kanssa. Ei siis auttanut kuin minun pukea lisää päälle. Henkilöauto pystyi ohittamaan hitaita rekkoja, mutta bussi luultavasti olisi joutunut roikumaan perässä. Uskon taksin olleen oikea valinta. Hintaa suhteuttaessani tajusin lopettaa mutinan: sen kerran, kun Helsingissä ajan keskustasta kotiin taksilla, se maksaa 30 euroa ja matkaa on 11 kilometriä.

Cameron Highlandista George Towniin (Penang) bussilla

Kesto 5 tuntia
Hinta 9 euroa

Ei enää luksusta ja paljon omaa tilaa vaan täysi auto. Olin varautunut jäätävään ilmastointiin, jota tällä kertaa ei ollut. Ei täällä lämmin ole, mutta mekossa, legginseissä, sukissa ja villatakissa on oikeastaan lämmin. Mummot säätävät paikkoja, että varmasti voivat istua omalla numerollaan. Länskäreitä naurattaa, mutta ei niitä, jotka mummot ajavat pois paikoiltaan. Numerot olivat niin hankalassa paikassa, etten ollut huomannut niitä, kuten ei kovin moni muukaan.

Ipohiin pitäisi mennä bussilla kaksi tuntia, mutta vielä vartti sen jälkeen olimme jossain toisaalla, paikallisella ABC:llä vessatauolla. Se hyvä puoli Malesian busseissa on, että parin tunnin välein on tauko. Se vain tahtoo venyä älyttömän pitkäksi. Nytkin mimmejä on veskijonossa paljon, ja vaikkei olisi, tauko on silti pitkä. Varmaan jotain lakisääteisiä kuskille.

Vieressäni istuva intialainen on niitä miehiä, jotka eivät eivät ainakaan tilaa anna. Halusi minun pujottelevan melkeinpä sylitanssia ylitseen ulos, ja pakkohan se oli, jos vessaan halusin. Kovin tuntuvat muuten länsimimmit irvistelevän kyykkyvessoja, mutta hygieenisempiähän ne ovat kuin istumamallit. Lattiat huuhdellaan usein, joten ei niissä eritteissä talloa tarvitse. Omat paperit mukaan.

Intialaisella on muuten jaloissaan kassikaupalla noutoruokaa. En voi sanoa, että rakastaisin tätä hajua. Vastamelukuulokkeilla saan aika hyvin bussin äänet suljettua pois ja katsottua leffaa, mutta hajusaasteeseen ei taida olla vastaavaa ratkaisua.

Kun intialainen jäi pois, ajoi bussi jonnekin takapihalle. Näytti rengasfirmalta. Kukaan tietenkään ei kertonut, mitä ihmettä siellä teimme. Bussilastillinen jengiä istuu sisällä odottamassa. Minuutit kuluvat. Aika monta minuuttia. Olen koko ajan onnellisempi, että vaihdoin viimeisen suunnittelemani ikuisuusbussimatkan Penangista Malakaan 28,30 euron lentolippuun. Ei yhtään enää näitä.

Tämän säätämisen jälkeen matka tuntui etenevän aika joutuin. Ulkona paistoi aurinko, edessä siinsi George Town. Ei sittenkään paskempi päivä.

P.S. Joko alkaisin oppia, että junat ja bussit eivät ole minun juttuni? En. Onhan noita taas, suunnitelmia.