Tiet eivät Georgiassa ole erityisen hyvässä kunnossa, eikä tienviittojakaan voi sanoa liiaksi olevan. Luonnollisesti navigaattori ei noilla alueilla toimi, eikä meillä kyllä erityisen hyviä karttojakaan ollut. Tästäkään huolimatta autoilu Georgiassa ei ollut ollenkaan huono kokemus. Autovuokraamossa pyysimme opastamaan reitin Tbilisistä ulos, koska ei meillä ollut minkäänlaista käsitystä, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä, ja sen jälkeen aina saattoi avata ikkunan ja kysyä ohikulkijoilta suuntaa. Mitä lähemmäs David Garejaa tulimme, sitä huonommaksi meni tie. Välillä tuntui epäuskoiselta, että sellaisessa kunnossa olevaa tietä ylipäätään kukaan koskaan ajaisi, sillä oikeastaan muuta liikennettä ei ollut.
David Garejasta ajoimme Telaviin ja jatkoimme sieltä taas aamulla. Lähellä Telavia on muutama kirkko ja luostari, joita tapaamamme tbilisiläislääkäritkin olivat käyneet katsomassa ennen tapaamistamme hotellilla. Ensimmäinen oli vielä kiinni, kun tulimme paikalle, toiseen pääsimme sisään, mutta siellä ei saanut ottaa kuvia. Tämä Alaverdin luostarikirkko on toiseksi suurin koko Georgiassa ja hirvittävän vanha. Aika olikin kuluttanut suurimman osan upeista seinämaalauksista.
Mies totesi kirkkokiintiönsä olevan tällä erää täynnä, joten ehdotti loppujen vaihtamista linnaan tai pariin, joita myös piti olla kulmilla. Mikä jottei. Sitten vain tielle kohti Akhmetaa. Tie muuttui koko ajan kuoppaisemmaksi. Tunne oli kuin olisi maantiefillarilla ajellut mukulakivillä kymmeniä kilometrejä. Alkoi tulla uskonpuute koko tien päämäärättömyydestä, kun kukaan ei tullut edes vastaan. Usko palautui, kun tuli ensimmäinen pikkubussi: ajavat siis jotain reittiä tuossa kivipellossa. Epäuskoa taas lisäsi unkarilainen moottoripyöräpariskunta: meitä hulluja turisteja on muitakin.
Linnakin löytyi. Tieltä iso kyltti. Risteys vaikutti ruohottuneelta, ei edes renkaanjälkiä näkynyt. Kun autosta ylettyi enää kolme rengasta tien pintaan, oli paras palata takaisin. Peruuttamisessa oli kyllä sellainen hyvä puoli, että Skodan ilmastointi alkoi toimia paremmin. Puski kunnolla viileää vain, kun pakki oli päällä. 30 asteessa olisi suonut toimivan molempiin suuntiin ajettaessa.
Toiselle linnalle kävi yhtä huonosti: näkemättä jäi. Kuoppatietaipaleet veivät niin paljon aikaa, ettemme ehtineet etsiä linnaa ennen paluuta Tbilisiin ja vuokra-auton palautusta. Ei mennyt linnojen suhteen ihan kuin Strömsössä. Jos tällaisista teistä on jotain positiivista keksittävä, ainakin ylinopeussakkojen saaminen on mahdotonta eikä tule matkakiloja, koska suklaata ei saa ostettua mistään.
Eivät kaikki tiet Georgiassa ole noin huonokuntoisia. Päätiet on pidetty hyvinä ainakin niiltä osin kuin kahtena päivänä niitä näimme. Vuoristotiet sen sijaan kaipaisivat kohennusta. Toisaalta niiden pitäminen kunnossa vaatisi hirvittävästi vaivaa ja rahaa, koska sateet ja ilmeisesti talvella lumet vievät teitä mennessään. Matkalla näkyi sortuneita joenvarsiteitä, ja toisaalta välillä ei tiennyt, ollaanko autoinemme tiellä vai purossa vai molemmissa samanaikaisesti.
Varsinkin Kakhetin alueella (Telavin ympäristössä) maisema viinitarhoineen on kaunista. Jos pidät Toscanasta, pitäisit myös Kakhetista. Toisaalta vuoristot laaksoineen ovat vaikuttavia. Mutta kun on pompotellut menemään kymmeniä kilometrejä samojen poppeleiden (tässä yleisnimitys puille) välissä ja alla, on helppo unohtaa, että matkan varrella oli kaikkea upeaakin. Toisaalta kaikkialla oli vihreää, mutta kuivuuskin oli ilmeistä: monet joet aivan kuivia. Turdo-nimisen pohjalla ajettiin kuorma-autoilla. Siellä löntystelivät myös lehmät.
Autoilu maaseudulla Georgiassa on kuin ajaisi aikakoneella menneisyyteen. Teiden varsilla ja niitä reunustavilla pelloilla oli paimenia eläinlaumojen kanssa. Aaseja, lehmiä, lampaita, sikoja, kanoja, kukkoja, kalkkunoita, hevosia… Kaikkia näkyi milloin vapaana, milloin ketjussa ruokailemassa maantien varressa. Aasi- ja hevoskärryt eivät olleet harvinaisia kulkupelejä ohitettavaksi.
Neuvostoaikojen jälkeen moni kylä autioitui. Ajoimme yhden tällaisen aavekaupungin läpi. Jäljellä oli kerrostaloja, tehdasrakennuksia – kokonainen pieni kaupunki, täysin tyhjillään. Joitain jo osittain romahtaneita taloja käytettiin eläinten suojina.
Maanteiden varret olivat myös varsinaisia ostareita. Kyllähän Etelä-Euroopassakin näkee vihannes- ja hedelmämyyjiä melonikuormineen ja tomaattilavoineen, mutta mitä Georgiassa ei saa ostettua tien varresta, sitä ei ihminen tarvitse.
Nyt mennä jytyytetään halki eteläisen Georgian kohti Armeniaa Georginon ajaman Transitin takapenkillä. Marshrutkalla oli tarkoitus halvalla päästä Irinan hoiviin Alaverdiin (kyllä, samanniminen paikka kuin aamulla Georgian puolella), mutta jotenkin tässä kävi niin, että olemme kaksin ja hintakin reilusti tuplaantui. Täsmennän vähän: Irina pitää B&B-paikkaa Alaverdissä. Löysimme hänet ja hänen sähköpostiosoitteensa joltakin keskustelupalstalta. Hyvää englantia kirjoittava Irina majoittaa ja ruokkii meidät muutamalla kympillä seuraavat kaksi yötä. Kovasti häntä ainakin netissä kehuttiin.
Sen sijaan pikkubussikyyti ei ole ihan yhtä kehuttava. Olimme asemalla kolmelta. Jos kyytiin tulisi kolmas “amigo”, kuten Georgino (kuski) sanoi, lähtisimme heti, jos ei muita, bussi starttaisi viideltä. Matka Tbilisistä Yerevaniin maksaa 30 rahaa (15 euroa), eikä alennusta saa, vaikka ajaisi vain lyhyemmän matkan kuten me. Ehdotimme maksua kolmesta, jotta välttyisimme kahden tunnin odottelulta. Georgino soitti pomolle. 130 rahaa ja lähdettäisiin heti. Sanoimme jäävämme odottamaan. Yhtäkkiä laukut olivat bussissa, joten kuvittelimme tarjouksemme sittenkin menneen läpi. 90 rahaa tassuun ja menoksi. Jotenkin hinta olikin noussut 150:een, ja G tempoi käsistämme kaikki setelit, joita sattui olemaan. Lonely Planetin mukaan samaisen matkan olisi tehnyt taksillakin halvemmalla, mikä ottaa rehellisesti sanottuna nyt päähän. Yhteistä kieltä kun ei G:n kanssa todellakaan ollut, saattoi käydä näin. Näköjään tällä kertaa puhui mahdollisuus tehdä helppoa rahaa. Viimeiseksi kokemukseksi georgialaisista en olisi toivonut tällaista.
Pienet maalaiskylät henkivät jotain tavattoman vanhanaikaista olematta millään tavalla kurjaa. Minussa heräsi haave joskus kierrellä kylissä jalkaisin ja kuvata sitä elämää: taloja, pihapiirejä, ihmisiä. Marshrutkalla pääsisi näihinkin paikkoihin. Jäisin pois jonkin viinitarhan kohdalla, kävelisin joitakin kilometrejä kaikessa rauhassa tarkkaillen ja palaisin illaksi hotelliin. Oikein harmitti, että taas olimme tehneet niin tiukan aikataulun. Toisaalta jos kahteen viikkoon haluaa mahduttaa kolme maata, on pakko olla vähän suorittajalomailijan vikaa, ja silloin on hyväksyttävä, että seuraava kulkuväline tai hotellivaraus odottaa jo.
11.6.2012, pikkubussissa
