Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla Mirissä kannattaa

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla Mirissä kannattaa

Kun kerran olin Sabahissa ja aikaa on vielä elokuulle asti, ei ollut niin kiirettä häipyä saarelta. Nappasin lennon naapuriosavaltioon Sawawakiin, jossa on vieläkin vähemmän länskärituristeja kuin Sabahissa. Maitsekin pääsisi, mutta tunnin lento on aika paljon kivuttomampaa, jos minulta kysytään. Koska meillä on reissukaverin kanssa sovittuna treffit Kuchingiin, osavaltion pääkaupunkiin, ajattelin käydä ensin jossain muualla. Se muu oli Miri. Matkalaukkutägin MYY oli aika suloinen. Pakko on kyllä todeta, että ei Miriä voi hyvällä tahdollakaan suloiseksi sanoa, mutta kyllä täällä muutaman päivän hengailee helpolla.

Mirin alueeseen lasketaan kuuluvan Mulun kansallispuisto, joka on Unescon maailmanperintökohde upeine luolineen, mutta ne vaikuttivat liian seikkailullisilta ainakaan yksin lähdettäväksi. Mutta sain oman seikkailuni lähtemällä sademetsään.

Lambir Hills National Park on noin 45 minuutin ajomatkan päässä Miristä. Ajattelin säästää ja ajaa ensin überillä bussiasemalle ja bussilla luontoon, koska olin lukenut bussin olevan tosi halpaa. Olin Pujutin asemalla ehkä kaksi minuuttia ennen yhdeksää. Ensimmäinen tiski, jolle minut houkuteltiin, kertoi auton lähtevän ysiltä, seuraavan 10.30. Kerroin tarvitsevani ensin aamupalaa, joten pitäisi etsiä toinen firma. Kävisikö minulle 9.15? Kyllä siihen ehtisin. Kun näin lippuuni käsin vaihdetun ajan, tajusin, että kaikki muut odottavat sitä, että syön.  Mutta en voinut syömättäkään lähteä, joten juoksin, söin lennosta, juoksin ostamaan banaaneja ja vettä evääksi, juoksin hoitelemaan muutkin asiat – ja kyllä, muut todella odottivat minua. Olisi todella pitänyt päättäväisesti vain vaihtaa firmaa.

Lippu metsään maksoi vajaan vitosen. Siihen hintaan sai kartan ja ystävällistä neuvontaa. Näytin minua kiinnostavaa reittiä ja kyselin, onko se mahdollisesti kovin raskas. ”No, it’s not. It is just up and downs”, mies sanoi ja näytti kädellään aaltoliikettä. Varmistin vielä, että ei mitään kiipeämistä. Ei ollenkaan, vain ylä- ja alamäkiä. Lähdin reippaana marssimaan kohti sademetsää.

Lambir Hills National Park

Lambir Hills National Park

Lambir Hills National Park

Lambir Hills National Park

Lambir Hills National Park

Jostain syvältä sademetsästä virtaava vesi on aika viileää.

Alkumatkasta en ollut varma, kuuluvatko vielä autojen äänet luonnon ääniä voimakkaampina, mutta pian siritys ja viserrys voimistuivat ja maantie jäi kauas taakse. Polku oli mukava kulkea. Ensimmäinen putous oli aika pieni, kuten toinenkin, mutta kolmas jo vähän suurempi ja minä niin hikinen, että riisuin (oli sopivat vermeet alla) ja dippasin hyiseen kylmään veteen. Olin lukenut tämän osuuden olevan kaikkein suosituin, mukava 20 minuutin käyskentely suuntaansa.

Mutta sitten päästiin asiaan: portaat, jotka näyttivät jatkuvan taivaaseen asti. Samanlaisia ihmisen tekemiä ei tullut enää, mutta luonnon omia kyllä. Monet. Kun jalat alkoivat olla lötköt kuin ranskanperunat pahimmillaan, haaveilin taksista (älyttömän hyvä unelma keskellä sademetsää) ja kylmästä kaljasta, vaikka en siedä edes oluen hajua.  Välillä istuin juurakossa, söin banaaneja, katsoin kolmesenttisiä muurahaisia ja toivoin niiden olevan ystäviä.

Lambir Hills National Park

Jo loppui sunnuntaikävely näihin portaisiin.

Lambir Hills National Park

Usein portaat olivat juuria. Tässä mentiin aika leppoisasti.

Lambir Hills National Park

Mutta kun juurakko tuntui jatkuvan taivaisiin, alkoi jaloissa painaa.

Olen vesiputousten fani (kukapa ei olisi?) mutta pari jätin katsomatta, koska pelkäsin, etten selviä metsästä pois. Molemmista olisi tullut vajaan kilometrin lisämatka. Eihän se ole kävely eikä mikään, jollei ole pystysuora mäki ensin ylös ja sitten alas tai toisin päin. Vajaan kolmen tunnin jälkeen olin tien varressa odottelemassa bussia. Minuutti sen jälkeen alkoi järjetön sade.  Katoksen alla olin turvassa. Istua en voinut, koska kasvillisuus tien pientareella blokkasi näkyvyyden tielle. Reilun puolen tunnin seisoskelu sai jalat tärisemään, ja kymmenen minuuttia lisää toi bussin. Noin tunnin välein niitä kuulemma kulkee, sanoi up ja down -mies tullessani.

Lambir Hills National Parkissa sanotaan olevan koko maailman monipuolisin metsäekosysteemi. Siellä elelee monenlaisia eläimiä, mutta oletettavasti syvemmällä metsässä kuin minun amazing raceni. Minä näin vain ne jättimuurahaiset ja miljardi mikroskooppisen pientä. Ampiaisista varoiteltiin. Sitä vain mietin, että miten minä niiltä voisin suojautua. Yhden tapasin. Hän oli ystävällinen.

Lambir Hills National Park

Kellään mitään ideaa, miten hyökkäystä varotaan?

Lambir Hills National Park

Puut ovat enimmäkseen todella korkeita.

Lambir Hills National Park

Toisinaan taas puun halaamiseen tarvittaisiin muutaman ihmisen kimppahali.

Lambir Hills National Park

Näita leppoisia osuuksia fanitin.

Metsässä oli välillä vähän orpo olla. Reitit on hyvin merkitty ja välillä kerrotaan, kuinka pitkä matka on seuraavaan risteykseen. Eksymisen pelkoa ei ole. Mutta olla nyt yksin tuollaisessa. Minua vastaan tuli yksi neljän hengen porukka, ei ketään muita. Kun kävin ilmoittautumassa, että olen tullut takaisin, näin, että jälkeeni metsään on lähtenyt vain yksi (ehkä juuri tuo porukka) ja koko päivänä vain me. Tätä taustaa vasten oli helppo ymmärtää, että osa silloista ja muista ihmisen tekemistä oli tullut jo tiensä päähän ja suljettuna.

Mutta jos milloin Miriin eksyt, lähde metsään. Siellä oli hienoa. Hotellilla kävin suihkussa, kääriydyin kylpytakkiin ja nostin jalat ylös. Siinä jo vähän nauratti, että ei reitti ole kuin vähän ylä- ja alamäkiä, kun metsässä olin kaivannut taksia ja kaljaa.

Next Post:
Previous Post:
There is 1 comment for this article
  1. Anna | Muuttolintu.com at 01:21

    Metsään lähteminen on aina hyvä idea, mutta joo, näyttää aikamoiselta kinttupolulta kyllä tuo juurikko, ei ihme että alkoi jossain vaiheessa tossu painaa. En ihmettele että jäi pari putousta näkemättä. Mutta eihän se ole se pääasia. Enkä ihmettele sitäkään, että oli vähän orpo olo, kun ei tiedä mitä tappaja-ampiaisia sieltä hyökkää 🙂 Mutta paras osuushan on se, kun saa ne jalat vihdoin ylös ja sen kylmän tuopin, tai vaikka viinilasillisen kouraan 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge