Ensimmäinen virallinen lomapäivä – vihdoin aikaa alkaa fiilistellä Balia

Mitä tekee suorittajatyyppi ensimmäisenä loma-aamuna? Yrittää nousta aikaisin kuvaamaan aamulla heräävää kaupunkia ja potee kamalaa syyllisyyttä, kun ei aikaeron takia vieläkään jaksa olla liikkeellä aikaisin ja nukkuu yhdeksään. Voisi siis sanoa loman tulleen aika suureen tarpeeseen, kun stressitaso liikkuu näillä leveleillä.

Kun raotin verhoja, näin ensimmäisen kerran pilvisen taivaan. Mutta päästyäni ulos talosta pilvet olivat jo poissa. Sininen taivas ja aurinko olivat palanneet.

Ja sitten elämä risaiseksi! Oikeastaan aloitin jo illalla juomalla drinksun (ja toisen) ja syömällä suklaakakkua (vähän pettymys, turhia kaloreita). Arkiaamujen ankea aamupala (samanlainen kuin kotonakin) vaihtui viihtyisään Gecko-kahvilaan, granolaan ja tuorepuristettuun mehuun. Nyt alkoi elämä maistua.

Sanurin ranta on pitkä. Joku sanoo sen olevan seitsemän, joku viisi kilometriä. Siis pitkä. Kauneimmat paikat kuuluvat rantahotelleille. Ihania varjoisia keitaita, puita, pehmeitä vuoteita, siistejä aurinkovarjoja. Me hotellittomat voimme vuokrata vähän vaatimattomampia. Mitäs siitä, jos varjo on vähän homeessa… Meri kuitenkin on aika turkoosi ja aurinko lämmin. Täällä on tuullut koko viikon aika reippaasti, joten aurinko ei tunnu pahalta – ja on siis petollinen. Illalla pitää tarkistaa vauriot. Enempää en tahmaliisteriä olisi itseeni kuitenkaan saanut levitettyä.

Minua harmittaa, miten likaista täällä on. Joo joo, tiedän, ei ole kaikkialla kuin kotona, mutta tässä olisi kyse aika pienestä ja helposta asiasta: roskat voisi roudata pois rannalta, kun niitä kuitenkin siellä haravoidaan. Oli vaikea ymmärtää logiikkaa: Kasataan kaikki roskat ja ryönät lähelle merta. Siitä meri sitten vie mukanaan – ja kuljettaa luultavasti samat maissintähkät, kenkärajat, levät ja muut rähmät uudelleen haravoitaviksi.

Ravintoloita on oikeastaan kaikkialla. On warungeja, kansankuppiloita, on italialaista, on yhtä ja toista. Rannassakin on pieniä telttoja muovijakkaroineen hiekassa, valkoisten liinojen paikkoja ja kaikkea siitä väliltä. Parasta kai turistille on hinta: rannan kivoissa paikoissa lounaani on ollut 5-7 euroa. Tiedän vuokraisäntieni nyt pyörittelevän silmiään: he saisivat tuohon hintaan viikon lounaat syömällä syrjemmässä. Mutta he asuvat täällä. Minä lomailen. On ihana tuijotella merta suupalojen välillä. 

Ehkä vähitellen alan löytää lomafiiliksen. Ehkä oli väärin ottaa talo kuukaudeksi samasta paikasta. Toisaalta se oli halpa. Olkoon vaikka tukikohtana, jos innostumme kiertämään saarta enemmän. Mies on tulossa illalla. Kolme viikkoa ollaan vielä. Suunnitelmia ei ole kuin muutaman päivän Brunein-matka. Sen ostin matkakaverille synttärilahjaksi. Ehkä maanantaina Ubudiin. Johan olen puolen viikkoa pysynyt paikallani…

Ihmiset ovat sydämellisiä. Ehkä yksin oleva nainen muistetaan, ehkä he vain ovat tällaisia. Mutta ihmisten puolesta täällä on helppo olla. Kyllähän hello, hello kuuluu kaikkialta, kysellään, missä asun, huudellaan prettyä, mutta seuraan lyöttäytyjiä tai muita limanuljaskoja ei ole ollut. Mutta sellaista ihmettelen, kuten niin monesti ennenkin, että miksi jokainen, ihan jokainen, vapaa taksi tööttää ja hidastaa mennessään ohi. Jos määrätietoisesti kävelen eteenpäin, en kuikuile lainkaan ympärilleni, miksi silloin yhtäkkiä, tööttäyksen voimasta, ottaisinkin taksin? Bisnes näyttää olevan hiljaista, mutta ihan vain myötätunnosta en ala pirssillä ajella.

Yhtä asiaa täällä vihaan: paikallista kehätietä tai mitä lienee väylää suoraan paholaisesta. Juuri kukaan muuhan täällä ei kävele. Mopo pitää olla. Täällä on muuten autoja paljon enemmän kuin vaikka Vietnamissa ja mopoja suhteessa vähemmän, mutta jollain moottorivehkeellä kaikki kulkevat. Ja suunnilleen jokainen ajaa tuota Bypassia, joka on minun ja rannan, minun ja ravintoloiden, minun ja kaiken välissä. Haluan siis mihin tahansa, se on ylitettävä. En haluaisi pelätä aina, kun poistun kotoa. Mutta tuo tie on kamala. Joko härveleitä tulee taukoamatta, yhtenä vyörynä, tai jos baana on auki, sitä ajetaan niin lujaa, kuin siinä nyt ehtii kiihdyttää, ennen kuin taas törmää edellä ajavaan. Vaikeuskerronta ei suinkaan vähennä se, että molempiin suuntiin ainoassa järkevässä ylityspaikassa on myös risteys, josta kiihdytetään virran mukaan. Siinä ei jouda jalankulkijoita katsella, eikä kukaan ylipäätään missään anna tilaa tai hidasta. Satunnaisesti joku saattaa muuten ajaa myös liikennettä vastaan, ihan vain henkeään uhmaten. Onneksi riittää, että ylittää toiseen suuntaan menevät kaistat kerralla. Keskellä on mahdollisuus vetää henkeä ja kerätä rohkeutta toiseen ylitykseen. Jos näin ei olisi, ehkä edelleen odottaisin ensimmäistä kertaani mennä rantaan.