Elefantteja ja lymyileviä leijonia

Jos haluaa nähdä eläimiä kunnolla, pitäisi liikkua täsmälleen oikeaan aikaan. Pimeässä niitä ei ihmissilmä erota, mutta taas kirkkaassa ja kuumassa vaikkapa leijonat eivät kovin mieluusti liiku. Niinpä lähdimme Queen Elizabethissa liikkeelle jo 6.30, kun lodgella portit aukesivat.

En tiedä, mistä safarioppaat ovat saaneet näkökykynsä. Jotenkin vielä käsitän, että he erottavat makaavan leijonan savannilla (paitsi etten käsitä), mutta miten voi erottaa makaavan leijonan pimeässä? Enock kuitenkin pysäytti auton ja totesi tien vieressä varsin lähellä makaavan leijonan. Oli jännä seurata, kun pimeydessä näkyi ensin hädin tuskin edes hahmoa, mutta ei varmaan mennyt kuin kymmenen minuuttia, kun aurinko oli noussut ja suuri leijona näkyi selvästi. Siinä se vain jatkoi makailuaan. On muuten komia eläin! Ei voitu kuitenkaan jäädä valoisaa odottelemaan, koska oli hämärän turvin vielä jatkettava matkaa.

Olin mielessäni vähän ärtynyt, kun ajoimme vain suurimpia väyliä. Keniassa tuntui, että pompimme kinttupolkuja eläimiä nähdäksemme. Siksi todella tuntui omituiselta, kun käännyimme leveälle asfalttitielle, joka halkoi kansallispuistoa. Mutta olipa taas todettava, että Enock tiesi, mitä tehdä. Muutaman kymmenen metrin päässä tiestä einehti lauma elefantteja. En vain saa kyllikseni niiden katsomisesta. Hetkeksi käänsin kyllä katseeni myös liikenteeseen: banaanipyörät olivat tyypillinen näky maantiellä, mutta eipä ollut ennen tullut tilaisuutta saada sellaista kuvattua.

Savannilla näkyi jokunen auto, mutta ei lainkaan sellaisia valtavia määriä kuin Masai Marassa. Pysähtyneestä autosta saattoi tietenkin taas päätellä, missä on eläimiä. Kaksi autoa oli parkissa aivan leijonien lähellä, mutta ne olivat ajaneet luvattomasti maastoon. Tietenkin olin kateellinen, kun pääsivät niin lähelle leijonia, mutta toisaalta olen iloinen, ettei Enock edes ehdottanut off road -ajelua. Kiinni jäämisen riski tuskin olisi suuri, eikä 150 dollarin sakkokaan ole erityinen pelote, mutta yritän aina ajatella, että olemme savannilla eläinten kotona. Niillä täytyy olla oikeus olla rauhassa, makailla juuri siinä, missä haluavat. Kansallispuisto on eläimille. Kiikaroimallakaan ei leijoniin kyllä kovin hyvää näköyhteyttä saanut. On niillä niin hyvä suojaväritys.

Siinä ajellessa tuntui, että olisimme nähneet vain vähän eläimiä, mutta valokuvia katsellessa huomaan tielle osuneen aikamoisen kirjon lintuja ja nisäkkäitä. Yksikseen oleva pappanorsu herätti taas säälin tunteita. Koska laumassa voi olla vain yksi johtajauros, on vanhan isännän joskus väistyttävä. Nämä laumasta häädetyt voivat kuulemma elää vielä toisen mokoman yksikseen tai mikä parasta, ne saattavat ryhmäytyä keskenään. Pappaporukkaa emme kuitenkaan nähneet. Hyeenan näin ihan vahingossa. Edes Enockin harjaantunut silmä ei ehtinyt sitä huomata. 

Keskellä ei mitään, pienen kraaterijärven rannalla oli matkamuistomyymälä ja baari. Kaksi naista ja taaperoikäinen pikkumies pitivät bisnestä. Pikku kaveri ei puhunut vielä lainkaan, vaikka oli 2,5-vuotias. Enock kertoi, että monilla pojilla Ugandassa puheen kehitys voi viivästyä. Myöhemmin eroa tyttöjen ja poikien puhumisessa ei kuulemma ole. Aika erikoista. Kaikkea voi oppia, kun istuu aamulimulla Ugandassa.

Samana iltapäivänä veneretken jälkeen Enock kysyi, lähdemmekö vielä katsomaan norsuja. Mies oli jo ajatuksissaan menossa saunomaan, mutta sain käännettyä mielensä. Ja mitä näimmekään! Näimme edessämme tietä ylittävän elefantin. Silloin toivoin, että jospa näkisin niitä tietä ylittämässä ihan jonon. Jospa mukana olisi vieläpä pari pikkuistakin. Ja jospa joku töräyttäisi kärsällään kunnon fanfaarit. Joskus kannattaa toivoa. Sain kaiken. Pienen. Jonon. Törinän.

Pyysimme, että jos auton moottorin voisi sammuttaa hetkeksi, jotta kuulisimme puskasta tulevaa rytinää ja tietäisimme ennakoida, milloin norsu astuu tielle. Näin ei voi tehdä. Moottorin pitää olla käynnissä, jotta voimme paeta, jos elefantti jostain syystä hermostuisi ja päättäisi hyökätä. Ymmärrettävää!